Siellä missä metsot soivat

Viime kirjoituksessani kerroin, miten olin erilaisten johtolankojen avulla saanut vihiä metson soidinpaikasta melko lähellä mökkiämme. Nyt oli siis vuorossa se kaikkein jännittävin osuus, eli aamuretki soitimelle. 

Olin soidinalueen liepeillä jo hieman ennen viittä, sillä metsojen soidin alkaa aamuhämärissä ja saattaa joskus loppuakin jo aikaisin aamulla. Kuullakseen metson laulua on siis oltava varhain liikkeellä. Oli kirkas ja kirpakka pakkasaamu, mikä tarkoitti kaunista auringonnousua, mutta myös sitä että maa oli aivan jäässä. Astuessani jäätyneille sammalille ja jäkälille kuului pieni risahdus, mutta toivoin, etteivät metsot kuulisi askeleitani.

Hiivin kohti mäen laen soidinaluetta niin hiljaa kuin pystyin. Pysähtelin välillä kuuntelemaan, kuuluisiko mistään metson laulua, mutta joltain läheiseltä aukolta kantautui voimakasta teeren kukerrusta ja muutenkin linnut olivat tietenkin kevätaamuna kovassa äänessä. Metsosta lähtee niin isoksi linnuksi varsin hiljainen ääni, eikä sen kuuleminen tuossa kevätkonsertissa ollut helppoa. Kerran teeret vaikenivat pieneksi toviksi ja uskoin kuulevani metson naputtelua. Teerien hiljaisuutta kesti kuitenkin vain hetken, enkä ehtinyt paikallistaa äänen suuntaa, joten jatkoin varovasti kohti mäen lakea.

Lopulta pääsin kukkulan huipulle, jossa olin olettanut soitimen sijaitsevan. Nyt siellä oli kuitenkin aivan tyhjää ja hiljaista. Istuin pettyneenä odottelemaan. Ehkä metso oli vain kiertämässä hieman pidempää lenkkiä soidinreviirinsä ympäri ja palaisi pian tänne alueen ytimeen? Sillä paikalla oli kuitenkin ollut joka aamu metson soidinjälkiä.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut ja aloin jo epäillä kuvitelleeni senkin naputtelun, jonka kuulin tulomatkallani. Kellon lähestyessä kahdeksaa päätin lähteä kotiin.

Käveltyäni hetken korviini kantautui loittonevaa kotkotusta mäntymetsän laidalta. Voisiko se olla soitimelta pois lentävä koppelo (eli naarasmetso)? Lähdin kulkemaan kotkotuksen suuntaan kuusimetsää kohti ja pian korviini kantautui selvää metson ääntä. Kuulin jo sekä hiljalleen kiihtyvän naksauttelun, että sitä seuraavan hionnan, eli hieman puukon hiomista muistuttavan äänen. Metson ääni kuului juurikin niiltä alueilta, missä tulomatkallani olin ollut kuulevinani naputtelua. 

Otin muutaman askeleen kohti metsoa aina sen hioessa, sillä silloin se ei paljoa näe tai kuule, mutta muulloin pysyin hiljaa paikoillani. Nakutellessaan metsot nimittäin tarkkailevat ympäristöään valppaasti.

Saapuessani kuusimetsän reunaan kuulin metson laulua jo useammasta suunnasta. Niitä oli ainakin kolme, ehkä enemmänkin. Olin tietenkin kuunnellut metson soidinlaulua etukäteen netistä, ja olin silloin miettinyt, että ei se metson ääni mitään suloisinta musiikkia ollut korville. Mutta nyt kun kuuntelin metsojen laulua siinä paikan päällä, vanhassa kuusikossa ja aurinkoisessa kevätaamussa, huomasin miten kauniilta se oikeastaan kuulosti.

Metsän reuna

Varsinainen soidinalue sijaitsikin siis viereisessä kuusikossa, jonka en ollut yhtään muistanut olevan niin vanhaa ja ihanaa metsää. Männikköisillä kallioilla, joilla olin luullut soitimen olevan, oli ilmeisesti vain jonkun metson päiväreviiri. Tai sitten se oli laitimmaisen kukon laajan soidinreviirin ulkoreuna.

Koska kello oli jo niin paljon ja ajattelin soitimen olevan joka tapauksessa melko lopuillaan siltä aamulta, päätin uskaltaa hiipiä vielä lähemmäs toivoen näkeväni jotain. Jos nyt sattuisin säikyttämään metsot, en varmaankaan keskeyttäisi soidinta kovin pahassa paikassa. 

Siinä missä kallioinen männikkö loppui ja kuusimetsä alkoi, oli pienen pieni jyrkänne ja paljon nuoria puita, joten en nähnyt metsään kovinkaan hyvin. Hiippailin varovasti kohti metsoja ja pääsin "jyrkänteen" laelle. Lähin metso kuulosti olevan jo ihan lähellä. Seuraavan hionnan aikana otin viimeiset askeleeni ja näin yllättäen suuren mustan ukkometson kuusenoksien lomasta. Se oli vieläkin lähempänä kuin olin luullut, vain ehkä viidentoista metrin päässä minusta. Metso hiljeni ja katseli epäileväisenä suuntaani, enkä uskaltanut liikkua edes sen vertaa että olisin liikuttanut kameraa pitelevää kättä kuvan ottaakseni. Hetken kuluttua metso päätti, että kuusen taakse ilmestynyt tumma hahmo ei kuulunut sinne ja lensi pakoon. Kuva jäi siis ottamatta, mutta eipä siitä kovin hyvää kuvaa olisi joka tapauksessa tullut niiden oksien läpi.

Päätin vielä yrittää hiipiä kohti seuraavaa soivaa metsoa, joka kuulosti olevan hieman alle sadan metrin päässä. Päästyäni vain vähän lähemmäs ääntä näin miten kaksi isoa lintua lähti lentoon kukkulan rinteiltä. Olikohan toinen niistä koppelo? Kauempaa kuului vielä metson naputtelua, mutta päätin jättää loput linnut laulamaan rauhassa. Ei niitä kovin lähelle pääsisi kuitenkaan siinä avarassa metsässä, ja olin jo häirinnyt soidinta enemmän kuin tarpeeksi.

Ennen lähtöä kävin siirtämässä riistakameran kuusimetsän korkeimmalle kukkulalle, jonka luota nuo kaksi metsoa lähtivät. Ajattelin nimittäin, että se saattaisi olla soidinalueen keskusta, jolla hallitseva kukko ja koppelot pyörisivät. Jos edes sillä kameralla saisin kuvia.

Palasin hyvillä mielin takaisin mökille, vaikka olinkin nähnyt linnut vain vilaukselta ja kuvatkin jäivät ottamatta. Olin nimittäin lähtenyt etsimään yhden metson soidinta, mutta löysinkin metsällisen laulavia metsoja. Täällä olikin siis vahvempi metsokanta kuin olin luullut.

Kun myöhemmin kävin katsastamassa riistakameran, luki näytöllä mitä ihanimmat sanat: muistikortti täynnä. Kamerasta löytyi kymmenittäin kuvia soivasta ukkometsosta, ja näkyi niissä useita koppeloitakin. Olin siis vihdoinkin saanut aseteltua kamerani kultasuonen kohdalle. Harmi vain, että riistakamera alkaa olla jo vanha ja ottaa useimmiten mustavalkoisia tai epätarkkoja kuvia. Mutta mahtui siihen metsokuvien tulvaan myös useita ihan hyviäkin otoksia.

Laulava metso

Mikähän oli saanut metson höyhenet noin pörhölleen?

Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi löysimme parin kilometrin päästä myös toisen metsoalueen päiväretkellä eräälle metsäpurolle. Metsoja hyppeli tiellä auton edessä joka mutkan takana (ehkä hieman liioiteltua mutta näimme kolme koppeloa ja yhden ukkometson ihan lyhyellä pätkällä tuota tietä). Nämä linnut olivat tiellä vain syömässä kiviä, eivätkä soitimella, mutta varmasti siinäkin on jossain lähellä metson soidin.

Koppeloita

Komea ukkometso

Nyt tuntuu hassulta, että luulin ettei täällä monia metsoja olisi, sillä kyllähän Vuorenkylässä riittää laajoja metsiä ja erämaata. En vain ollut sattunut liikkumaan paljoa juuri näillä metsoalueilla, ja ehkä olin turhan usein olettanut jokaisen lentoon lähtevän metsäkanalinnun olevan teeri, jos en lintua kunnolla nähnyt. 

Vaikka sitä Sysmän hullua metsoa pääsinkin silloin aikoinaan katsomaan paljon lähempää, oli näiden metsojen näkeminen kokemuksena kuitenkin hienompi. Ne olivat upeita ja arvokkaita metsän aatelisia, eivätkä tuulimyllyjä vastaan taistelevia Don Quijoteja. Kunnollisen soitimen löytyminen merkitsee sitä, että täällä metsot voivat hyvin, ja hyvänä indikaattorilajina se kertoo laajemminkin havumetsien hyvinvoinnista ja lajiston moninaisuudesta.

Täällä siis riittää vielä metsiä, joissa metsot laulavat.

Jälkihuomautus: Jos haluat kuvata metsoja, älä suotta yritä hiipiä niiden lähelle soitimella, sillä mitä todennäköisimin et saa mitään kuvia ja vain häiritset lintuja. (Sen opin tässä kantapään kautta). Hommaa ennemmin kuvausteltta ja mene soitimelle yöksi. Seuraavien vuosien kuvausretkistäni metson soitimelle voit lukea valitsemalla metson soidin -tunnisteen postauksen lopusta.