Taskut täynnä

Viime vuonna teimme siskon kanssa ensimmäistä kertaa sisustetun piparkakkutalon, ja tänä vuonna jatkoimme samalla linjalla. Tällä kertaa emme tosin jaksaneet koristella taloa myös ulkopuolelta kuten viimeksi. Ja mainittakoon vielä, että talo selvisi liki 700 kilometrin automatkasta kotiin joulua viettämään! Tekstiilit, kattila ja kynttilät ovat Kinuskikissan vaniljamassaa, ikkunat muumitikkaria, pursotukset ja maali pikeeriä, puuro kookoshiutaleita, kuusenkoristeet nonparelleja, leipäorsi suolatikusta, halot ja lahjapaketit toffeeta, tiilet kettukarkkeja ja kaikki loppu sitten piparia. Takassa vielä lepattava led-tuikku ja sohvan luona lukuvalona valonauhan kärki.

Voi miten ihanaa olikaan viettää joulukuuta siellä missä on hanget korkeat nietokset - ja moni muukin joululaulu totista totta. Itse jouluksi suuntasin kuitenkin kotiin etelään. Ihan samanlainen talven ihmemaa ei ollut täällä vastassa, mutta onneksi on sentään lunta, vaikka se melko märkää suojalunta onkin. Näiden jouluisten kuvien myötä toivotan kaikille oikein mukavaa joulua! Ja yritän ehtiä kirjoitella enemmän blogiin joulun jälkeen, paljon olisi taas kertynyt hyviä kuvia varastoon... Tänä vuonna tuli tehtyä ja kuvattua paljon lumiukkoja Siskoni tuli käymään Sallassa joulua edeltävällä viikolla, ja kävimme poropuistossa pitkällä rekiajelulla. Nyt on meillä poroajokortit suoritettuna! Tonttu tunturissa

Lapin elämysten toivelistallani oli monenlaisia asioita, mutta yksi niistä oli kotkan näkeminen. Viime viikonloppuna pääsin sitten ruksimaan tuon kohdan yli listaltani. Siinä se liiteli matalalla suoraan kotini yläpuolella, elämäni ensimmäinen kotka, ja tietenkin suurena ja komeana kuin mikä. Haettuani kameran sisältä oli kotka jo kaarrellut kauemmas, mutta sainpahan edes jonkinlaisen kuvan, josta linnun pystyi tunnistamaan merikotkaksi.

Hieman erilaiselta näyttää tämä lokakuu Lapissa. Melkein tekisi jo mieli alkaa kuunnella joululauluja ja juoda glögiä illan hämärissä, mutta vähän pitää vielä malttaa odottaa. Nyt on kuitenkin vasta lokakuu, vaikka ulkona lunta ja pakkasta onkin. On tähän lokakuuhun mahtunut myös räntää ja loskaa, mutta yllättävän jouhevasti syksyn ruskasta on päästy lumisiin maisemiin. Kunnollinen ensilumi satoi Sallaan lokakuun alkupuolella, ja tunturin ympäristössä maa ei ole ollut täysin lumeton sen jälkeen.  Eli tästä se taitaa pikkuhiljaa alkaa. Lapin talvi. 

Niin upea kuin Pyhä-Nattanen olikin, on eräs toinen tunturi tehnyt minuun vieläkin suuremman vaikutuksen. Ja en nyt puhu Saanasta, jonka valloitimme joitakin vuosia sitten, vaikka upea ilmestys oli sekin. Tämä tunturi ei ole mikään kuuluisuus, oikeastaan harva siitä on koskaan kuullutkaan, eikä siitä löydy netistä montaakaan kuvaa. Ja juuri sen vuoksi minä siihen niin rakastuinkin. Tämä tuntematon ja villi hurmuri on nimeltään Takkaselkätunturi.  Siskoni tullessa Lappiin halusin viedä hänet jollekin syrjäiselle ja poluttomalle tunturille, sillä juuri niihin olen Sallassa erityisesti ihastunut. Kohteeksi valikoitui Tuntsan Takkaselkätunturi, joka vaikutti nimensä ja kartan perusteella mielenkiintoiselta, ja lisäksi se sijatsi sopivan matkan päässä tiestä.  Itse asiassa yritimme valloittaa Takkaselkätunturia jo muutamaa päivää aikaisemmin , mutta niinhän siinä kävi että ajoimme harhaan ja päädyimme Venäjän rajavyöhykkeelle.  Aurinko ehti laskea, emme koskaan päässeet Takkasel

Tämä on kertomus retkestä, joka meni hieman pieleen. Onneksi Lapissa huonokin retki on oikeastaan aika hyvä, ja lisäksi otimme koko retken uusiksi myöhemmin. Ja siitä retkestä vasta hyvä tulikin, mutta kerrotaanpa ensin tästä epäonnisesta retkestä Tuntsalla, jossa tiet ovat yllättävän hitaita ajaa ja netistä ei ole apua, kun ajaa harhaan. Retkemme ajoittui sille viikolle, kun siskoni oli käymässä Sallassa. Pääsin töistä aikaisin ja lähdimme ajelemaan kohti Pohjois-Sallassa sijaitsevaa Tuntsan erämaata. Alkumatkasta näimme risteyksen, josta ajoimme elokuussa vahingossa rajanylityspaikalle. "Joskus olisi kiva käydä katsomassa, miltä rajavyöhyke näyttää metsässä", sanoin silloin. Voitte varmaan jo arvata mitä meille sitten sattui tällä retkellämme. Matkaa Tuntsalle oli yli sata kilometriä, josta ylivoimaisesti suurin osa ajettiin pitkin kuoppaista ja alati pienenevää hiekkatietä. Viimeiset kilometrit mentiin jo niin pomputtavaa metsätietä, että meinasi hirvittää,

Pyhä-Nattanen oli se yksi paikka, jonka halusin Lapissa ollessani nähdä. Kaikeksi onneksi myös siskoni oli yhtä ihastunut tuohon tunturiin kuin minäkin, joten suuntasimme Sodankylän pohjoisosiin hänen Lapin vierailunsa aikana. Matka sujui joutuisasti kun mukana oli seuraa, eikä tarvinnut itse ajaa koko matkaa. Polku tunturin huipulle oli pari kilometriä pitkä ja kohtalaisen helppo. Pyhä-Nattasen laelta avautuivat kauniit maisemat erityisesti pohjoiseen, jossa komeilivat muut Nattastunturit komeampina kuin mitä olin kuvien perusteella kuvitellut. Ei ihme, että tätä maisemaa on luonnehdittu jopa "viimeiseksi näyksi, minkä toivoisi näkevän ennen kuolemaa...". Saamenkielestä nimensä saaneet Nattastunturit eli "Tissitunturit". Mutta se mikä tekee Pyhä-Nattasesta erityisen on se, että siellä on upeiden maisemien lisäksi jotain vieläkin ihmeellisempää: kivitooreja. Ne ovat muurimaisia kivimuodostelmia, suoraseinäisiä ja ikään kuin pienistä murikoista kasattu