maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kiuasnyytit


Kiuasnyytit ovat yksiä suosikkimökkiherkuistani. Ne täytetään sillä mitä kaapista ja lähimetsistä löytyy, paistetaan (puulämmitteisellä) kiukaalla ja nautitaan saunomisen ja järvessä pulahtamisen jälkeen. Niissä maistuu siis todellinen mökki-illan tunnelma :)

Ja nyyteistähän voi jokainen ruokailija kätevästi tehdä sellaisen kuin haluaa, kunhan taittelee niiden "hatut" niin että jokainen tunnistaa omansa (esim. jos joku on kasvissyöjä tai ei pidä sienistä/aurajuustosta).

Eikä näistä paljoa tiskiäkään tule, joten siinäkin suhteessa sopivat hyvin mökkiolosuhteisiin!




Kiuasnyytit

"Mitä kaapista ja lähimetsistä löytyy", eli esim.
  • makkaraa (nakkia, lihapullia...)
  • kantarelleja tai muita sieniä
  • sipulia
  • paprikaa
  • pakastekasviksia (kukkakaali-porkkana-parsakaali)
  • juustoa (Aura, Koskenlaskija, Emmental...)
  • ketsuppia, sinappia, chilikastiketta, salsaa...

Leikkaa leivinpaperista ja alumiinifoliosta neliöt ja laita ne päällekkäin, folio alle. Pilko ja kasaa kaikki ainesosat leivinpaperin päälle ja kääri paperit nyyteiksi. Sienet voi halutessaan paistaa ensin, jolloin niistä irtoaa vähemmän nestettä, mutta laiskempi voi laittaa ne sellaisinaankin nyyttiin. Vie nyytit kiukaan kivien päälle saunomisen ajaksi (ehkä n. 20 min riittää). Nyyteistä nousee saunaan usein herkullinen ja nälkää herättelevä tuoksu, mutta jos haju muuttuu liian vahvaksi ja kärähtäneeksi ota nyytit pois kiukaalta.


Nauti saunan puhdistamana (ja järviuinnin raikastamana)
:)

mökki iltapala

mökki herkku





torstai 27. heinäkuuta 2017

Mitä jokaisen tulisi tietää kyystä


Tuli vastaan hirmuinen ja kavala olento.
Hyi miten säikähdinkään!
Siinä se tuijotti minua julmilla silmillään,
varmasti suunnitellen hyökkäystä kimppuuni.
Onneksi ehdin kuitenkin turvaan,
- kotikolooni kiven alle.

Pieni varoituksen sana: tämä kirjoitus sisältää siis käärmeitä, ja vieläpä niitä myrkyllisiä ja vihattuja luikertelijoita eli kyitä. Silti toivoisin kovasti, että myös käärmekammoiset ihmiset  uskaltautuisivat lukemaan tämän, varsinkin jos kyy herättää mielessä kuvan äkäisestä, ihmisiä väijyvästä ja kaikin puolin ilkeästä ja turhasta olennosta. On nimittäin muutama asia, jotka kaikkien pitäisi mielestäni tietää ja ymmärtää kyystäKyy ei ole yleensä yhtä musta kuin maineensa...


Käärme


Ensinnäkin, myrkky on käärmeelle kultaakin kalliimpaa. Se on kyyn keino hankkia itselleen ruokaa, ja myrkyn valmistaminen vaatii käärmeeltä paljon voimavaroja. Kyy syö noin kerran viikossa, ja myrkkyrauhasen täyttyminen kestää viitisen päivää, eli aika kauan. Kyy ei siis todellakaan tuhlaa arvokasta myrkkyään turhan päiten, vaan vaaran uhatessa se  ennemmin luikkii pakoon tai varottaa läsnäolostaan puhisemalla hurjasti. Vasta vihoviimeisenä oljenkortenaan turvautuu kyy puremiseen, ja silloinkin se voi ensin tehdä valehyökkäyksiä tai purra myrkyttömästi.



Käytännössä kyy ei siis yleensä pure kovin helposti. Usein sen päälle täytyy astua tai sitä pitää tahallaan härnätä saadakseen sen hyökkäämään. Mutta tietenkin täytyy muistaa, että käärmeetkin ovat yksilöitä, ja jotkin kyyt voivat hyökätä melko helpostikin, kun taas toiset eivät välttämättä näytä hampaitaan edes silloin kun niiden päälle astuu.

Ja mainittakoon tässä, että kyyn edellä maamme vaarallisimpien eläinten listalla on aika monta otusta, kuten esimerkiksi hirvi, ampiainen, punkki, nauta ja koira. Kukaan ei ole kuollut Suomessa kyyn puremaan kahteenkymmeneen vuoteen. Lemmikeille myrkky tosin on vaarallisempaa, mutta koirista ja kissoistakin suurin osa selviää kyyn puremasta.

(Jos toimintaohjeet kyyn pureman varalle eivät ole hyvässä muistissa, käy lukemassa ne täältä.)


Käärme tiellä
Aurinkoa ottamassa kyljet levällään. (Tämä kyy on siis ihan littana, eikä lihava!)
Esimerkkinä siitä, etteivät kaikki käärmeet pure heti tilaisuuden tullen, voisin kertoa parista käärmetapauksesta mökiltämme. Kerran kävelyllä huomasin ruskean kyyn vasta kun olin aivan sen kohdalla, eivätkä rinnallani kulkeneet sisko ja koira nähneet sitä ollenkaan. Kauhulla katsoin, miten koira kipitti aivan kyyn pään ylitse ja hieman potkaisikin käärmeen nenää siinä samalla. Mutta kyy se vain vetäisi säikähtäneenä päänsä taakse ja jähmettyi niille sijoilleen. Veljeni taas on kerran astunutkin kyyn päälle (saappaat jalassa ja pehmeässä maassa), ja tuokin kyy vain puhisi ja koitti kiemurrella pakoon, yrittämättä purra. 






Toiseksi, kyy pelkää ihmistä yhtä paljon kuin ihmiset kyitä. Se on oikeasti todellinen arkajalka (tai miksi näitä jalattomia pelkureita sitten kutsutaankin...), joka menee ihmistä pakoon, eikä se todellakaan lähde jahtaamaan ketään. Joskus kyy saattaa kyllä puhista ja kiertyä kerälle uhkaavasti, mutta silloin käärme on jollain tapaa saarrettu. Se ei pääse pakoon ja se pelkää. Se on vain uhittelua, ja jos et silloin itse mene ihan sen nenän eteen ei se hyökkää. Kyiden arkuuden olen hyvin itse huomannut niitä kuvaillessani, sillä eivät ne yleensä kovin kauaa poseeraa kameran edessä!

Vaikka kyy useimmiten lähteekin ihmistä pakoon, ei kannata kuitenkaan uskoa siihen, että tömistely karkottaisi kaikki käärmeet pois tieltä. Moni kyy luottaa suojaväriinsä ja lähtee pakoon vasta sitten, kun tajuaa ihmisen huomanneen sen. Ja jos käärme on oikein kohmeinen tai sillä on mahassaan munat haudottavina tai ruokaa sulateltavana, ei se välttämättä lähde kovin helposti pakoon auringonottopaikaltaan. Eli saappaat jalkaan kun mennään metsään! 

Ja kolmanneksi, kyy on osa suomalaista luontoa. Sillä on oma paikkansa tässä ekosysteemissä, ja se auttaa esimerkiksi pitämään myyräkannan kurissa. Syömällä pienjyrsijöitä kyy vähentää välillisesti  muuten myös punkkien määrää, kuten tässä Ylen artikkelissa kerrotaan. En ymmärrä yhtään niitä ihmisiä, jotka tappavat kyyn silloinkin kun näkevät sen pihan ulkopuolella, kyy kun on oikeastaan ihan hyödyllinen eläin.

Kanervikon kätköissä


Pihapiirissä aika monet tappavat kyitä, ja sen  vielä ymmärrän, varsinkin jos perheessä on pieniä lapsia tai lemmikkieläimiä, ja ei ole uskallusta tai välineitä ottaa käärmettä kiinni ja siirtää sitä muualle. Onhan meidänkin perheessä  tapettu pihaan eksyneitä kyitä silloin kun oltiin lapsia, mutta nykyään me kannatetaan enemmän käärmeen siirtämistä, mikä tietenkin olisi se paras vaihtoehto. Viime aikoina tosin ei ole ihan omaan pihaan asti tullut käärmeitä, mutta vuosi sitten päästiin pyydystämään kyytä naapurimökiltä.

Kyy tuli kylään tätini mökille.


Tätini löysi tuolloin kyyn grillinsä vierestä, mutta luontoihmisenä hänkin ajatteli, että kaipa se käärme oli vain vähän eksynyt, eikä varmasti tarkoituksella tullut sinne häntä kiusaamaan. Ei tätini halunnut sitä siinä tappaa, joten hän soitti meidät apuun. Otettiin  paksut rukkaset, grillipihdit ja kalahaavi matkaan ja saatiinkin sitten niillä napattua käärme ihan helposti saaviin, jossa me siirrettiin se uuteen kotiin vähän matkan päähän.

"Käärmeenpyydystysvälineet" (paitsi Leevi-koira ei osallistunut tähän operaatioon!). Iskä nappasi paksut hanskat käsissään kyyn pitkävartisilla grillipihdeillä, ja minä pidin alla haavia johon käärme putosi luikerreltuaan irti pihdeistä. Haavin silmät olivat aika isot mutta kyllä se kyy siellä sen aikaa pysyi että sain vietyä käärmeen saavin yläpuolelle.

Videolta voi kuunnella kyyn uhkailevaa puhinaa, jos ei ole tuttu ääni.

Käärme kuvattavana
Kyyn "photoshoot" vapautuksen jälkeen. Meinasin itsekin kumartua kuvaamaan käärmettä, mutta sitten tajusin näyn huvittavuuden ja otinkin tilanteesta kuvan :D
Kuten tässä onkin jo ehkä käynyt ilmi, itse en ole mitenkään erityisen käärmekammoinen. Tietenkin minäkin varon käärmeitä: lenkillä katson mihin astun ja maastoon mennessäni laitan aina kumpparit jalkaan. Minäkin olen huolissani, että koirat joutuvat käärmeen puremiksi, tai että joku päivä vielä työnnän marjoja poimiessani käteni suoraan kyyn suuhun. Mutta silti en sanoisi että pelkään käärmeitä. Omasta mielestäni yksikään kohtaamiseni kyyn kanssa ei ole  ollut mitenkään traumaattinen, vaikka olen mm. laskenut reppuni maahan suoraan käärmeen päälle ja loikannut juoksulenkillä kyyn ylikin.

Käärme tiellä

Siskollani on tosin tullut vastaan yksi vähän erikoisempi kohtaaminen käärmeen kanssa.  Tuo kohtaaminen voi kuulostaa aika hurjalta ja pelottavalta käärmeitä pelkäävien korvissa, vaikka todellisuudessa kyy oli siinä tilanteessa vain paniikissa ja käyttäytyi sen takia hieman oudosti. Tätä tarinaa en ehkä suosittele kaikkein käärmekammoisimpien luettavaksi, joten käärmeitä hurjasti pelkäävät älkää lukeko seuraavaa kappaletta. Tämä on kuitenkin niin erikoinen ja "hauska" tapaus että haluan sen tänne kirjoittaa, silläkin uhalla että onnistun jonkun vähän sillä säikäyttämään...

Veljeni ja siskoni olivat viime kesänä kajakilla ja sup-laudalla järvellä, kun veli meloi vahingossa uivan kyyn yli kajakillaan. Sisko ei ollut ennen nähnyt uivaa käärmettä, ja suppaili sitten tietenkin innoissaan lähemmäs sitä katsomaan. Mutta tuolloin lähtikin kyy uimaan vauhdilla häntä vastaan ja yritti jopa nousta sup-laudan päälle! Ilmeisesti käärmerukka oli säikähtänyt kajakkia sen verran, että etsi paniikissa mitä tahansa turvapaikkaa vedestä, eikä huomannut siskoani sup-laudalla (kyillä kun on todella huono näkö...). Onneksi lauta oli kuitenkin sen verran korkea ja liukas, ettei kyy päässyt kiipeämään sen päälle, ja olisihan siskolla ollut melakin kädessä jolla olisi voinut heilauttaa käärmeen pois kyydistä. Ja onneksi tuo tapahtui juuri siskolleni, joka ei käärmeitä pelkää. Siinä missä jollekin toiselle tuo olisi voinut olla kuin kohtaus kauhuelokuvasta, oli siskoni mielestä suppailusta haaveileva kyy lähinnä huvittava.


Mietin tässä, miksi vahva käärmekammo on niin yleistä. Onko se meillä geeneissä, vai opimmeko sen pienestä pitäen muilta ihmisiltä? Itse uskoisin, että esimerkillä on suuri vaikutus. Vanhemmat siirtävät usein helposti ja huomaamattaan omat pelkonsa lapsilleen, ja noista nuorena opituista kammoista on hyvin hankala päästä eroon. Meidät kyllä opetettiin lapsina varovaisuuteen käärmeiden kanssa mm. tuolla kumpparit jalkaan metsässä -säännöllä, mutta ei meille mitenkään kauhisteltu että voi miten ne käärmeet ovat oikeita hirmuisia pirulaisia ja vaanivat joka nurkalla. Varmaankin suurelta osin sen vuoksi me ei käärmeitä turhan paljoa nyt pelätäkään.

Piilokuva: etsi kuvasta käärme ja sen pää.

Sitten vielä viimeiseksi vinkkini ja haasteeni kaikille niille, jotka eivät käärmeistä pidä: j
os kohtaat kyyn tai miksei rantakäärmeenkin rauhallisissa merkeissä (eli esim. ilman koiria, oman pihapiirin ulkopuolella), jää katselemaan käärmettä pienen välimatkan päästä, jos vain suinkin uskallat. Ehkä silloin huomaat, miten kiehtovia eläimiä käärmeet ovatkaan, ja voit nähdä että kyy on pohjimmiltaan hyvin rauhallinen, pelokas ja jopa sympaattinen olento. Ei se lähde tulemaan sinua kohti, vaan ennemminkin tarkkailee rauhassa häiritsijäänsä tai sujahtaa äkkiä kotikoloonsa turvaan.  Katsele, miten ihmeellisen nopeasti käärme liikkuu, vaikkei sillä jalkoja olekaan, ja miten aaltomaisen sulavaa sen liike on. Katso sen selän kaunista kirjailua ja lohikäärmeen suomuja. Ja ehkä huomaatkin, että myös käärmeissä on paljon kauneutta, jota moni vain ei inholtaan näe.

Sininen kyy
Upein kyy, minkä minä olen koskaan nähnyt: suuri, sininen ja sahalaitaselkäinen, kaikin puolin kaunis.

















Turkoosi kyy
Kuin pieni safiirisuomuinen lohikäärme...


Turkoosi kyy
Voitko nähdä käärmeiden salatun kauneuden?





.

Lähteet/lisälukemista kyistä: (kuvat olivat siis jälleen omiani)
Kyyn hyödyllisyys yllättää - Ylen artikkeli
Kyyn siirtämisen ABC - Ylen artikkeli
Miten toimia jos kyy puree - Duodecim
5 asiaa, joita et tiennyt kyykäärmeestä
Kyyn myrkky ja myrkyllisyys
Kyy/sammakkolampi.fi
Suomen vaarallisimmat eläimet -Tiede

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Perhonen kuin pala yötaivasta


Haapaperhonen on sellainen hieman erilainen perhonen. Siiviltään se on synkkä ja mustanpuhuva, eikä se kukistakaan juuri välitä. Sille ovat enempi mieleen raadot, hikiset sukat ja muut ällöttävät asiat, joita ei ihan heti kuvittelisi kauniin perhosen herkuiksi. 


Haapaperhoset rakastavat mm. hikisiä lenkkareita...

Haapaperhonen imemässä kosteutta tiestä
Useimmiten näitä perhosia näkee imemässä kosteutta tien pinnasta. Kukissa ne eivät juuri koskaan käy.




.
Ehkä juuri erilaisuutensa vuoksi haapaperhoset ovatkin mielestäni niin kiehtovia. Niiden kauneus on vähän särmikkäämpää kuin muiden päiväperhosten, jotka on tehty pelkästä hempeydestä, kukkasista ja väriloistosta. 


Tämä yksilö taisi olla naaras, kun oli niin suuri ja valkea vyökin oli leveämpi.


Kiehtovaa haapaperhosessa on myös se, että sillä on ikään kuin kaksi puolta: selkä on tehty tummasta sametista ja on synkkä kuin öinen taivas, mutta siiven alapinnalla hehkuvat auringonlaskun värit kuin tropiikin perhosilla konsanaan. Se on siis samaan aikaan sekä synkkä että hohdokas perhonen.
 
Yö ja iltarusko samojen siipien eri puolilla.

Eikä se tumma selkäkään pelkkää pimeyttä ole. Perhosen ruskeanmusta viitta on kirjailtu pienillä oransseilla ja valkoisilla täplillä, ja oikeassa valossa tummassa sametissa voi nähdä häivähdyksen sinistä, vihreää tai violettia. 

Ja kun aurinko ja varjo oikein leikkivät siivillä, alkavat pienet valkeat täplät loistaa kuin tähdet tummuvalla taivaalla. Melkein kuin olisi palanen yötaivasta pudonnut keskelle kesän valoa, lentelemään meidän iloksemme.

Haapaperhosen siipien loistoa kauneimmillaan.
Tähdet loistavat jo iltaruskonkin puolella.




Siivissään öinen taivas ja tähtien vyö ☆☆☆

torstai 20. heinäkuuta 2017

Kesäkulho

Marjat, mascarpone ja marenki. Siinä on lyömätön kolmikko, josta saa loihdittua vaikka mitä herkullisia jälkiruokia. Tässä kesäisessä jälkkärissä tuo kolmikko saa kaverikseen vielä limen ja valkosuklaan, ja kun on kyse todellisesta kesäherkusta, niin marjoiksihan on valittu tietenkin (metsä)mansikoita. 

kesäinen jälkiruoka


Marenkiin käytin Perinneruokaa prkl-blogin ohjetta, johon lisäsin hiukan vaniljaa. Nopeampiakin marenkiohjeita löytyy kyllä netistä, mutta ainakin oman kokemukseni mukaan täydellisen marengin salaisuus on pitkä paisto-/kuivatusaika, sekä tilkka happoa. Näin marengin sisus jää hitusen tahmaiseksi. Halutessaan marengin voi toki myös ostaa valmiina kaupasta.

Itse kasasin jälkkärin annoskulhoihin, mutta kesäkulhon voi tehdä myös suurempaan astiaan, josta jokainen kauhoo herkkua omalle lautaselleen.

Tähän kesäkulhoon kävin keräämässä luonnosta metsämansikoita, ne kun alkoivat viimeinkin kypsyä, mutta myös puutarhamansikat sopivat hyvin!


Kesäkulho
n. 6-8 annosta

Wanhanajan marenki
  • 4 munanvalkuaista
  • 2 dl sokeria
  • 1 tl väkiviinaetikkaa (tai sitruunamehua)
  • 1 tl vaniljasokeria
  • (1/4 tl vaniljajauhetta)
  • ripaus suolaa

Lime-mascarponevaahto
  • 250 g mascarpone-juustoa
  • 2 dl vispikermaa
  • 1 limen raastettu kuori ja puristettua mehua n. 1-2 tl
  • 100 g valkosuklaata
  • (vihreää karamelliväriä)


Lisäksi

  • metsä-tai puutarhamansikoita
  • valkosuklaata rouhittuna

Valmistusohje
  • Valmista ensin marenki (hyvissä ajoin!). Vatkaa valkuaiset puhtaassa kulhossa kunnon kovaksi ja kiiltäväksi vaahdoksi.
  • Lisää etikka ja ripaus suolaa.
  • Lisää sokeri sekä vaniljasokeri pienissä erissä koko ajan vatkaten. Vatkaa, kunnes marenki muuttuu tahmeaksi massaksi. Lisää vaniljajauhe loppuvaiheessa vatkausta.
  • Pursota massasta kiekkoja leivinpaperille. Voit piirtää paperille ensin lyijykynällä ympyröitä käyttäen jälkiruokakulhoa muottina, jolloin saat kiekoista oikean kokoisia ja muotoisia. (Marenki turpoaa ihan hiukkasen uunissa). Omiin kulhoihin tein isojen kiekkojen lisäksi pienempiä marenkeja astian kapeampaa alaosaa varten sekä jälkkärin päälle.
  • Paista/kuivata uunissa 125॰ (100॰ kiertoilmalla) 1,5 tuntia.
  • Ota uuni pois päältä, raota hieman luukkua ja jätä marengit uuniin kuivumaan, mielellään vähintään kahdeksi tunniksi.

  • Pese lime, raasta sen kuori ja purista mehu mascarponevaahtoa varten.
  • Sulata valkosuklaa pienellä teholla mikrossa välillä sekoittaen.
  • Vaahdota vispikerma. Värjää vaahto karamellivärillä vaaleanvihreäksi ja lisää vaahtoon mascarpone, valkosuklaa, limen kuori ja mehua ja sekoita tasaiseksi.

  • Kokoa kesäkulho juuri ennen tarjoilua: tee marengista, vaahdosta, mansikoista ja valkosuklaarouheesta kerroksia jälkiruokakulhoihin. Vaahdon voi joko pursottaa tai lusikoida jälkkäriin, pursottamalla lopputuloksesta tulee tietenkin siistimpi. Ensimmäisen marengin alle kannattaa ehkä laittaa vähän vaahtoa, jolloin marenki tarttuu kulhon pohjaan eikä heilu kun sen päälle lisää uusia kerroksia.


Mansikka, lime, valkosuklaa, marenki, mascarpone - jälkiruoka


keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Noidanlukkoja sekä muita perinnemaiseman kasveja


Perinnemaisemat sekä niiden kasvit ovat melko harvassa tänä päivänä, kun pienet maatilat ovat vähentyneet ja tehotuotanto lisääntynyt. Mutta onneksi vielä nykyäänkin löytyy tiloja, jotka vaalivat lajistoltaan monimuotoisia perinneympäristöjä, kuten niittyjä, hakamaita ja metsälaitumia. Vuorenkylässä sijaitsee perinnemaisemien ylläpitoon erikoistunut Harjun tila, jolla kävimme viikonloppuna opastetulla kasvikävelyllä. Retkellä kuljettiin niittyjen ja ketojen lisäksi myös muun muassa metsien läpi sekä järvenrantaa pitkin, ja näimmekin kävelyn aikana laajan kirjon kasvikunnan aarteita, kuten esimerkiksi noitien taika-avaimia, kultaisia apiloita sekä kukkasoihtuja. 

Nämä kaverit yhdessä isäntäväen kanssa huolehtivat siitä, että Harju pysyy otollisena kasvupaikkana monille harvinaistuville lajeille.










Itse asiassa olen käynyt tuolla kasviretkellä kerran aiemminkin. Halusin kuitenkin mennä Harjulle uudelleen tänä vuonna, koska ensinnäkin pidin kovasti retkestä viimeksikin, ja toiseksi aloitettuani luontokuvaamisen olen nyt kiinnostunut kasveista ihan eri tavalla kuin ennen.

Nurmitatar


Viime kerralla muistan, miten Harjun harvinaisimpiin kasveihin kuuluvat noidanlukot olivat minulle ehkä pieni pettymys. Ne olivat vain pikkuruisia saniaisia piilossa heinän seassa, ja ihmettelin miten tilan asukkaat ylipäätään olivat ne joskus sieltä löytäneet.

Tällä kertaa taas, hassua kyllä, nuo samaiset noidanlukot kuuluivat lemppareihini kasvikävelyllä. Nyt kumarruin katselemaan niitä tarkemmin, ja huomasin niiden pienten lehtien kauneuden. Lehdistään on noidanlukko saanut erikoisen nimensäkin, ne kun näyttävät ilmeisesti entisaikojen koristeellisilta avaimilta. Noidanlukkojen onkin uskottu olevan vahvoja taikakasveja, ja niillä on muun muassa avattu salaisuuksia sekä suljettu haavoja. 

Ketonoidanlukko

Suikeanoidanlukko. Valitettavasti  saunionoidanlukko (joka on valtakunnallisesti erittäin uhanalainen) oli ilmeisesti kylmän ja sateisen kesän seurauksena lakastunut ennenaikaisesti.


Toisia suosikkejani kasviretkellä olivat kauniit apilat. Punaisia ja valkoisia apiloitahan ovat tienvarret ja niityt täynnä, mutta näitä värejä tuleekin sitten hieman harvemmin vastaan...


Kelta-apila

Musta-apila

Kaunis kesäinen ilma oli houkutellut retkelle melkein ennätyksellisen määrän osallistujia, joten kauaa en kehdannut kyykkiä kasvien edessä niitä kuvaillen, ja samalla muiden näkymiä tukkien. Monissa kasveissa olisi kyllä ollut ihania pieniä yksityiskohtia, joita olisi voinut tarkemminkin tutkailla makrolinssin läpi.

Lehtopähkämö, jonka lehdistä tarttuu sormiin varsin erikoinen haju.

Minulle tuli kukista vähän mieleen Star Warsin Stormtrooperit, sisko taas näki kuvassa mustekalan... Ja nuo nuputhan ovat kuin pieniä tähtiä!

Rantatädyke

Kukkiva ukontulikukka sekä viime vuoden kukinto. Ennen muinoin vanhoja kukintoja on kastettu tervaan ja poltettu soihtuina, mistä kukan komea nimi taitaakin olla peräisin. (Vaikka ovathan ne kukatkin tulenkeltaiset, eli kaikin puolin on kukalle annettu varsin osuva nimi!)

Täytyypä tässä kasvien lisäksi kehua myös hieman oppaitamme, jotka johdattivat meidät hienosti kasvien mielenkiintoiseen maailmaan. Oli jotenkin niin ihanaa katsella, miten biologi-oppaamme kohteli jokaista kasvia kuin "kukkaa kämmenellään", oli kyseessä sitten vaatimattoman näköinen heinä tai komea kukkanen. Harjulla pääsevät parrasvaloon myös sellaiset kasvit, joita tavalliset ihmiset eivät muutoin juuri koskaan huomaa :)


Särmäkuisma




Keltaisen kukan nuppuja hieroessa saa sormiinsa violettia väriä, ihan kuin olisi mustikoita poiminut! Erikoista...


Nuokkuhelmikkä. Niin ihana nimi "tavallisella" heinällä, joka sitten tarkemmin katsottuna olikin oikeastaan todella kaunis.
Paikallisesti uhanalainen nuijasara. Harjulla kasvaa myös näillä main harvinaista jäkki-heinää, jolla oli minusta aika hauska nimi. Valitettavasti kuvani jäkistä ei vain oikein onnistunut.


Ja niinhän siinä kävikin, että viime kertaan verrattuna tämä kävely oli minulle vieläkin antoisampi. Harjulle oli löytänyt tiensä muutama uusikin kasvilaji, mutta suurin muutos oli tainnut tapahtua omissa silmissäni, kun "tylsiä" kasveja ei nyt tullutkaan vastaan. 


Ketoneilikka
Niin paljon kuulimme retkellä uusia kasvien nimiä, että eipä me vieläkään opittu lähellekään niitä kaikkia. Todettiin siinä sitten että kaipa se on tultava taas joku kerta uudestaan! Sitä paitsi, kukathan kukkivat hieman eri tavalla eri vuosina, ja kun uusiakin kasveja ilmaantuu Harjulle säännöllisesti, eivät kasviretket taida koskaan olla ihan samanlaisia. Tätini onkin käynyt Harjulla joka kesä jo ties kuinka monen vuoden ajan, ja aina vain hän on yhtä innoissaan lähdössä tuolle kasvikävelylle :)

Valkoisia harakankelloja. Viime kerralla Harjulla oli myös valkeita peurankelloja, mutta ne eivät olleet tällä kertaa vielä kukassa.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...