Taskut täynnä

Arvasin että tässä kävisi näin. Tein kirjoituksen metson soitimesta , ajatellen että soidin alkoi olla ohi tältä keväältä. Oltiin kuitenkin jo toukokuun puolella ja riistakameran mukaan soidinkukkulalla ei oltu käyty muutamaan päivään laisinkaan. Kirjoitin siis postauksen ja tein videokoosteen soitimesta, mutta jätin kameran vielä varmuuden vuoksi metsometsään. Saattoivathan metsot soidintaa laiskasti ja satunnaisesti vielä toukokuussakin, mutta tuskin siellä enää mitään merkittävää tapahtuisi. Näin siis ajattelin. No, eikös siellä sitten ollut muistikortti taas täynnä soidinvideoita, kun menin myöhemmin tarkastamaan riistakameran. Ilmojen lämmittyä ukkometsot olivat innostuneet esittämään vielä soidinnäytöksen loppuhuipennuksen, ja keikistelivät kameran edessä kahden aamun verran. Soidinlaulua oli melkein tuntikaupalla, mutta sen lisäksi kameralle tallentui jotain, mitä en ollut uskaltanut edes toivoa kuvaavani, nimittäin ihka oikeat taistelevat metsot. Siinä ne kukot tappeliva

Vuosi sitten kirjoitin, miten löysin metson soitimen melko läheltä mökkiämme. Seurasin jälkiä lumessa, etsin maasta höyheniä ja hiippailin korvat höröllä aamuisessa metsässä.  Kun sitten vihdoin löysin soidinalueen, tuntui kuin olisin päässyt jyvälle tarkoin varjellusta salaisuudesta. Sain tirkistellä korven salaperäistä näytelmää, jota lintujen aateliset metsän kätköissä harjoittivat. Sillä toisin kuin teeret, jotka pulputtavat keväisin kovaan ääneen aukeilla ja näkyvillä paikoilla, soidintavat metsot keskellä suojaisaa metsää, kaukana teistä ja asutuksesta, ja niin hiljaa, että laulu kantautuu parhaimmillaankin vain reilun sadan metrin päähän. Ja jos joku tunkeilija yrittää tulla katsomaan tätä salaista näytelmää, niin äkkiä kukot lopettavat laulunsa ja katoavat metsän siimekseen.  (Hullut metsot ovat tietenkin asia erikseen, ja niiden toilailuja pääsee näkemään helpommin kuin oikeaa soidinta.) Kun vuosi sitten seisoin aamuisessa metsässä, metsojen jylhää laulua kuunnell

"Löysin Palomäeltä kaksihäntäisen sisiliskon. Haluutko tulla kuvaamaan?" No totta kai haluan, vastasin siskoni viestiin. Juoksin äkkiä puolisen kilometriä Palomäelle (paikan lempinimi), ja siellähän lisko vieläkin nautiskeli ilta-auringosta puun rungolla. Sen häntä haaraitui siististi kahdeksi piikiksi lähellä kärkeä, tuoden mieleen pienen lohikäärmeen. Ilmeisesti liskon häntä on vaurioitunut tai hännän katkaisu ei ole mennyt ihan putkeen, jolloin vanhan hännän viereen on alkanut kasvaa toinen hännänpää. Erään toisen teorian mukaan kaksihäntäisillä liskoilla vanha häntä irtoaa kokonaan, ja tilalle kasvavaan uuteen häntään tulee sitten jokin kasvuhäiriö. Mutta oli mekanismi mikä tahansa, ha uska luonnonoikku tämä haarahäntä oli joka tapauksessa.  Seuraa somessa: