Tuntsa hiihtäjää kutsuu
Koiranpennun myötä pitkät tunturiretket ovat jääneet vähiin, mutta kyllä sitä pitää kerran talvessa päästä Tuntsalle hiihtämään. Viime viikonloppuna pyysin naapureita koiranvahdiksi ja suuntasin pitkästä aikaa Pohjois-Sallan syrjäisille tuntureille. Aikaisemmin olen tehnyt Tuntsan hiihtoretket yksin, mutta tällä kertaa sain houkuteltua mukaan erään valokuvausta harrastavan tuttavan. Onhan siinä omanlaisensa tunnelma, kun hiihtelee itsekseen tunturissa todellisen erämaan liepeillä, mutta mukavaa oli vaihteeksi hiihtää seurassakin. Ennen kaikkea seura tuntui mukavalta, kun käännyimme Naruskantieltä pikkuiselle ja yllättävän lumiselle Tuntsantielle, jonne ei ilman nelivetoa olisi ollut mitään asiaa. Olisipahan joku työntämässä, jos jäätäisiin jumiin. Pakkastakin oli paljon enemmän kuin oli luvattu, reilut parikymmentä astetta. Kuskoivantiellä oli vanha kelkanjälki, jota pitkin oli hyvä hiihtää kohti tunturialuetta, eikä liikkuessa pakkasta huomannut juuri muusta kuin huurtuvista hiuksist