keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Lapin laduilla



Viikonloppu on lyhyt aika nauttia talvisesta Lapista, mutta ehti sitä kahdessakin päivässä imeä itseensä aimo annoksen kaunista ja raikastavaa tunturi-ilmaa. Ja onneksi Helsingistä pääsee Saariselälle alle kolmessa tunnissa lentokoneella ja bussilla, joten matkoihin ei tarvinnut uhrata paljoa aikaa tällä reissulla. 

Käväisimme siis Lapissa viikko sitten siskoni ja hänen chileläisen kaverinsa kanssa. Sisko ja tuo chileläispoika olivat menneet Saariselälle jo alkuviikosta, ja minä liityin heidän seuraansa myöhään perjantai-iltana. Halusin sanoa tämän ennen kuin alan kertoa lauantain hiihtoretkestämme, jotta tiedätte, ettei se ollut chileläisvieraamme ensimmäinen päivä Lapissa. Sitä ennen hän oli ehtinyt tehdä vaikka mitä kivaa kuten kävellä tuntureilla ja kokeilla laskettelua. 


 Latu vitkaan vie, vai vääräkö lie?
Niin pitkä on näiden hiihtäjien tie.

(mukaeltu Eino Leinon Yksin hiihtäjä -runosta)



 Suuntasimme lauantaina heti aamusta hiihtämään, ja aikamoinen hiihtoretki siitä tulikin, varsinkin chileläispojalle joka oli ensimmäistä kertaa suksilla. Olimme tietenkin varoitelleet häntä etukäteen, että 13 kilometriä on pitkä matka ensikertalaiselle helppoakin latua pitkin, mutta hän halusi silti ehdottomasti tulla mukaan. Hetki siinä meni ennen kuin alkoi chileläisellä suksi luistaa ja tasapaino löytyä, mutta kilometri kilometriltä meno kävi pikkuhiljaa joutuisammaksi.

Sitten meille tietenkin kävi niin, että käännyimme jossain välissä väärälle ladulle. 13 kilometrin lenkki helppoa latua pitkin vaihtuikin 17 kilometrin hiihtoretkeen, josta suurin osa oli keskivaikeaa latua. (Ei siis mikään ihan kevyt aloitus ensikertalaiselle!) Vieraamme kaatui joka ikisessä alamäessä ja joutui nousemaan ylämäet sivuttain, ja aika kovasti siinä joutuivat voimat ja sisu koetukselle. Emmekä me tietenkään tajunneet olevamme väärällä ladulla ennen kuin olimme jo yli puolenvälin. Ihmettelimme vain, että kylläpä tällä helpollakin ladulla on isoja mäkiä!

Lopulta selviydyimme Rumakurulle, joka oli retkemme määränpää. Söimme eväitä taukotuvalla (ai että ne maistuivatkin hyviltä sen hiihdon jälkeen!) ja keräsimme voimia paluumatkaan. Takaisin menimme sitten sitä helppoa ja lyhyempää latua pitkin.


Rumakuru

Vieraamme oli aivan puhki retkemme jälkeen, mutta täytyy kehua että sisukkaasti hän jaksoi silti hiihtää tuon matkan. Toivottavasti reissu ei kuitenkaan aiheuttanut hänelle kovin suuria traumoja hiihtämisestä... 




Siskoni ja minä sen sijaan nautimme retkestä täysin sieluin. Koska tahtimme oli melkoisen rauhallinen, ehdimme hyvin ihailla upeita maisemia, eikä hiihtäminenkään tuntunut niin rankalta. Meille väärälle ladulle eksyminenkin oli vain mukava kokemus, sillä olihan se pienten tunturien ja mäkien lomassa kulkeva reitti paljon kauniimpi ja hauskempi kuin solaa seuraileva helppo latu. (Olisi pitänyt otta ennemmän kuvia matkan varrelta...)


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...