torstai 17. elokuuta 2017

Kuvauksellinen keisarinviitta


Keisarinviitalla on aika komea ja mahtipontinen nimi, mutta uljaasti perhonen pystyy sen kantamaan. Se on hopeatäplistä suurin ja näyttävin, ja taivuttaessaan siipensä kaarelle tuo se tosiaan mieleen hallitsijan, jolla on harteillaan upeasti kirjailtu viitta.

Tämä oli urosperhonen (siivissä mustat juovat).


Lapsina me kutsuttiin sitä Duracell-perhoseksi. Se kun lensi aina hurjaa vauhtia ohi, koskaan pysähtymättä. Keisarinviitta onkin vahva lentäjä, kuten suurista ja virtaviivaisista siivistä voi päätelläkin.

Keisarinviitan, kuten muutkin hopeatäplät tunnistaa varmimmin siiven alapinnasta.

Tänäkin kesänä keisarinviittoja on tullut jo useita vastaan, mutta ei niistä oikein ole kuvia saanut. Viime viikolla lähdin etsimään sienipaikkoja mönkijällä, ja ajoin heti alkumatkasta kolmen keisarinviitan ohi. Ensimmäinen niistä lensi oitis pakoon, samoin toinenkin. Mutta kolmas pyrähtikin vain hieman kauempana olevaan kukkaan. Pysäytin siis mönkijän ja kaivoin kamerani esiin.


Aluksi jouduin kuvaamaan keisarinviittaa zoomilla, sillä hieman se säikkyi minua ja kameraa. Vähän ajan kuluttua perhonen kuitenkin lennähti aivan eteeni, ja ilmeisesti löysi sisäisen linssiluteensa sillä sen jälkeen se ei enää kameraa pelännyt. Kauniisti se poseerasi vaaleanpunaisilla ohdakkeilla, taittoi siipensä komealle kaarelle ja katsoi lähikuvissa hauskasti suoraan kameraan.



Slurp! Mun alkaa tehdä mieli pirtelöä kun katsoo tätä kuvaa...

Kuin viitta keisarin harteilla.


Ihanan ilmeikäs perhonen, melkein kuin joku sarjakuvahahmo :D




Ja niinhän siinä kävi, että sienireissuni tössäsi tuohon. Kuvailin ja katselin perhosta sen verran kauan, etten sitten enää viitsinyt mennä mitään sieniä etsimään. Mutta hyvä "saalis" oli tämäkin, oikeastaan melkein jopa parempi :)

Luontokuva


tiistai 15. elokuuta 2017

Sisu-pavlova (eli lakritsi-turkinpippuri-pavlova)

Jatkan Suomi 100-reseptien listaani toisellakin varsin suomalaisella versiolla pavlovasta (sen ensimmäisen, kuningas-pavlovan ohjeen voit katsoa täältä). Tämä marenkikakku ei ole pelkkää keveyttä ja poutapilveä, vaan se saa vähän ytyä ja suomalaista sisua lakritsista sekä turkinpippurista. Ja suomalaiseen tyyliin kakku koristellaan villeillä metsämarjoilla, jotka nekin ovat aika sisukasta superruokaa (tai käyhän tähän toki puutarhamarjatkin jos ei luonnonmarjoja ole käytettävissä).

Tämän reseptin kehittelin jo pari vuotta sitten, ja itse asiassa se on kulkenut lähipiirissäni nimellä "pablova". Alkuperäinen pavlovahan on saanut nimensä balettitanssija Anna Pavlovalta, kun taas tässä versiossa minua inspiroi musta ja metsissä viihtyvä koiramme nimeltä Pablo. Ja siitä syntyi vähän puolivahingossa todellinen unelmajälkkäri, jossa yhdistyvät luonnonmarjojen raikas maku, lakritsin ja salmiakin tujuus sekä marengin ja valkosuklaan makeus. Siitä tuli yksi ehdottomista jälkiruokasuosikeistani.


Pablovassa piilotin yleensä vadelmat vaahdon alle, ja laitoin päälle mustikoita. Tässä vaahto on lisäksi värjätty tummemmaksi karamellivärillä.


Minä tykkään murskata turkinpippurit itse, jolloin mukaan tulee enemmän sitä hienoa ja kirpakkaa turkinpippuripölyä, mutta myös valmis rouhe sopii tähän. Itse rouhittaessa kannattaa kuitenkin valikoida rouheesta vain sitä pienempää murskaa, sillä osa pippurinapalasista jää murskatessa helposti turhan suuriksi.

Ja marenkiohje jälleen hyvin yksityiskohtaisessa muodossa :)


Sisu-pavlova

Ainesosat:

Marenki
  • 4 kananmunan valkuaista
  • 2,5 dl hienokide-/taloussokeria tai 3,75 dl tomusokeria
  • 2 tl maissitärkkelystä
  • 1 tl valko-/ omenaviinietikkaa tms. / sitruunamehua (ei maistu kakussa, mutta hapon ansiosta marengin sisus jää hieman tahmeaksi)
  • 1/2 dl turkinpippurirouhetta (mielellään melko hienoa)
Täyte
  • 250 g mascarpone - juustoa
  • 2 dl vispikermaa
  • 1/2 dl lakritsikastiketta
  • 50 g valkosuklaata (täysin laktoosittomaan versioon voi jättää pois, lisää silloin tarvittaessa hitusen sokeria)
  • 1/2 dl turkinpippurirouhetta
  • (Mustaa elintarvikeväriä)
Päälle
  • vadelmaa ja mustikkaa (tai jompaa kumpaa) / muita marjoja

Valmistusohje:

Marenkipohja
  • Erottele valkuaiset (sekaan ei saa päästä yhtään keltuaista). Mikäli säilytät munia jääkaapissa anna valkuaisten lämmetä huoneenlämpöisiksi ennen vatkausta.
  • Tee kaikki esivalmistelut ennen vaahdotusta, sillä vaahto lässähtää jos se joutuu odottamaan:
    • Piirrä leivinpaperille lyijykynällä ympyrä, jonka halkaisija on 25 cm. Öljyä leivinpaperi.
    • Esilämmitä uuni 120 °
    • Ota kaikki ainesosat ja tarvikkeet valmiiksi esille
  • Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi puhtaassa astiassa. Vähäinenkin rasvajäämä estää valkuaista vaahdottumasta kunnolla. Paras astia vaahdotukseen olisi metallinen pyöreäpohjainen kulho, sillä siihen rasva ei tartu yhtä hyvin kuin muoviseen, ja pyöreässä astiassa valkuainen vaahdottuu tasaisesti. Mutta ei hätää jos tällaista ei kotoa löydy, minulla on onnistunut valkuaisvaahto hyvin myös vanhassa muovikulhossa! 
  • Valkuaisvaahto saa siis todella olla hyvin kovaa, eli vatkaa kunnes voit kääntää astian ylösalaisin vaahdon tippumatta. vatkaa ennemmin "liikaa" (en edes tiedä voiko sitä liian kauan vatkata...) kuin liian vähän.
  • Lisää lähes kaikki sokeri vaahtoon pienissä erissä, koko ajan vatkaten. Varsinkin alussa kannattaa malttaa lisätä vain pikkuisen sokeria kerrallaan (1-2 rkl) ja vatkata hetken ennen uutta lisäystä. Näin vaahdosta tulee kuohkeampi.
  • Sekoita viimeiseen sokerierään maissitärkkelys, ja lisää vaahtoon. Vatkaa, kunnes marenki muuttuu tahmeaksi ja kiiltäväksi, ja kaikki sokeri on liuennut siihen. Voit ottaa hieman vaahtoa sormiesi väliin kokeillaksesi, tuntuuko siinä vielä sokerihippuja. Tomusokeri liukenee nopeasti, mutta karkeampaa sokeria joutuu vatkaamaan kauemmin. Vatkaa jälleen ennemmin "liikaa" kuin liian vähän.
  • Lisää etikka/sitruunamehu ja vatkaa pienellä teholla sekaisin. 
  • Lisää lopuksi turkinpippurirouhe ja kääntele kevyesti sekaisin lastalla tai nuolijalla. (Älä sekoittele liikaa).
  • Pursota/kaavi marenki leivinpaperille. Tee kakusta pesämäinen, eli muotoile reunat hieman keskustaa korkeammiksi. Pursottamiseen kelpaa hyvin myös pakastepussi, jonka kulmaan leikkaat reiän. Kakusta ei kannata tehdä juuri tuota 25 cm suurempaa, ettei pohjasta tule turhan ohut. (Ohut pohja ei sinällään haittaa mitään, mutta parempaa ja tahmeampaa marenki on keskeltä jos se on vähän paksumpaa.)
  • Paista 120° 1,5 tuntia. Älä avaa uunin luukkua paiston aikana. Puolentoista tunnin paiston jälkeen voit kokeilla varovasti lastalla, irtoavatko kakun reunat helposti leivinpaperista. Jos pohja tuntuu vielä tahmealta, paista hetki lisää. (Mutta tuon 1,5 tuntia pitäisi kyllä hyvin riittää.). 
  • Ota uuni pois päältä, avaa luukku raolleen ja anna pavlovan jäähtyä uunissa, vähintään tunnin tai pari, mutta mielellään vaikka yön yli. Näin marenki jäähtyy tasaisemmin ja hitaammin eikä halkeile ja hajoa niin pahasti.
Pavlovan kokoaminen
  • Kokoa pavlova vasta juuri ennen tarjoilua, ettei vaahto pehmennä marenkia.
  • Sulata valkosuklaa pienellä teholla mikrossa, välillä sekoittaen.
  • Vaahdota kerma ja lisää vaahtoon valkosuklaa (mielellään samalla vatkaten), lakristikastike, mascarpone ja turkinpippurirouhe. Vatkaa sekaisin.
  • Levitä/pursota vaahtoa marenkipohjalle ja koristele marjoilla.
  • Tarjoile heti.
Suomalainen pavlova


Mustikka, vadelma
Käsin poimittuja mustikoita ja vattuja :P



lauantai 12. elokuuta 2017

Kuningas-pavlova (eli lakka-kinuski-pavlova)


Suomi 100 -juhlavuoden kunniaksi taskut ovat nyt täyttyneet ihanilla suomiherkuilla! Näitä suomalaisreseptejä julkaisen blogissa tässä loppuvuoden aikana, ehkä ihan sataan asti en pääse mutta monta herkkua on tulossa joka tapauksessa.

Tässä suomiresepteistä ensimmäinen: kuningaspavlova. Se saa kultaisen kruununsa pohjoisen kuningasmarjasta eli lakasta/hillasta, ja makuparina lakalle on tietenkin makeaa kinuskia. Kruunun hioo täydelliseksi pavlovan ihana marenkipohja, joka on päältä rapea, mutta sisältä hiukkasen tahmea... 

Laitan tähän ohjeet aika yksityiskohtaisesti, jotta välttäisitte kaikki marengin valmistuksen sudenkuopat. Eli rohkeasti vain kokeilemaan! Pavlova ei ole ollenkaan niin hankala tehdä, kuin sen taivaallisen maun perusteella voisi kuvitella...



Kuningas-pavlova

Ainesosat:

Marenki
  • 4 kananmunan valkuaista
  • 2,5 dl hienokide-/taloussokeria tai 3,75 dl tomusokeria
  • 2 tl maissitärkkelystä
  • 1 tl valko-/ omenaviinietikkaa tms. / sitruunamehua (ei maistu kakussa, mutta hapon ansiosta marengin sisus jää hieman tahmeaksi)
  • 2 tl vaniljasokeria
  • (1/4 tl vaniljajauhetta)
Vaniljavaahto
  • 1 purkki (200-250 g) maitorahkaa
  • 2 dl vispikermaa
  • 2 tl vaniljasokeria (+vähän vaniljauutetta/-aromia)
  • sokeria maun mukaan  (n. 2-4 rkl)
  • Tai tässä voisi varmaan käyttää myös vaniljalla maustettua rahkaa, jolloin vaniljaa ei tarvitsisi erikseen lisätä... Tätä ajattelin itse kokeilla ensi kerralla.
Päälle
  • kinuskikastiketta
  • lakkaa

Valmistusohje:

Marenkipohja
  • Erottele valkuaiset (sekaan ei saa päästä yhtään keltuaista). Mikäli säilytät munia jääkaapissa anna valkuaisten lämmetä huoneenlämpöisiksi ennen vatkausta.
  • Tee kaikki esivalmistelut ennen vaahdotusta, sillä vaahto lässähtää jos se joutuu odottamaan:
    • Piirrä leivinpaperille lyijykynällä ympyrä, jonka halkaisija on 25 cm. Öljyä leivinpaperi.
    • Esilämmitä uuni 120 °
    • Ota kaikki ainesosat ja tarvikkeet valmiiksi esille
  • Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi puhtaassa astiassa. Vähäinenkin rasvajäämä estää valkuaista vaahdottumasta kunnolla. Paras astia vaahdotukseen olisi metallinen pyöreäpohjainen kulho, sillä siihen rasva ei tartu yhtä hyvin kuin muoviseen, ja pyöreässä astiassa valkuainen vaahdottuu tasaisesti. Mutta ei hätää jos tällaista ei kotoa löydy, minulla on onnistunut valkuaisvaahto hyvin myös vanhassa muovikulhossa! 
  • Valkuaisvaahto saa siis todella olla hyvin kovaa, eli vatkaa kunnes voit kääntää astian ylösalaisin vaahdon tippumatta. vatkaa ennemmin "liikaa" (en edes tiedä voiko sitä liian kauan vatkata...) kuin liian vähän.
  • Lisää lähes kaikki sokeri vaahtoon pienissä erissä, koko ajan vatkaten. Varsinkin alussa kannattaa malttaa lisätä vain pikkuisen sokeria kerrallaan (1-2 rkl) ja vatkata hetken ennen uutta lisäystä. Näin vaahdosta tulee kuohkeampi.
  • Sekoita viimeiseen sokerierään maissitärkkelys ja vaniljasokeri, ja lisää vaahtoon. Vatkaa, kunnes marenki muuttuu tahmeaksi ja kiiltäväksi, ja kaikki sokeri on liuennut siihen. Voit ottaa hieman vaahtoa sormiesi väliin kokeillaksesi, tuntuuko siinä vielä sokerihippuja. Tomusokeri liukenee nopeasti, mutta karkeampaa sokeria joutuu vatkaamaan kauemmin. Vatkaa jälleen ennemmin "liikaa" kuin liian vähän.
  • Lisää lopuksi etikka/sitruunamehu (sekä vaniljajauhe) ja vatkaa pienellä teholla sekaisin. 
  • Pursota/kaavi marenki leivinpaperille. Tee kakusta pesämäinen, eli muotoile reunat hieman keskustaa korkeammiksi. Pursottamiseen kelpaa hyvin myös pakastepussi, jonka kulmaan leikkaat reiän. Kakusta ei kannata tehdä juuri tuota 25 cm suurempaa, ettei pohjasta tule turhan ohut. (Ohut pohja ei sinällään haittaa mitään, mutta parempaa ja tahmeampaa marenki on keskeltä jos se on vähän paksumpaa.)
  • Paista 120° 1,5 tuntia. Älä avaa uunin luukkua paiston aikana. Puolentoista tunnin paiston jälkeen voit kokeilla varovasti lastalla, irtoavatko kakun reunat helposti leivinpaperista. Jos pohja tuntuu vielä tahmealta, paista hetki lisää. (Mutta tuon 1,5 tuntia pitäisi kyllä hyvin riittää)
  • Ota uuni pois päältä, avaa luukku raolleen ja anna pavlovan jäähtyä uunissa, vähintään tunnin tai pari, mutta mielellään vaikka yön yli. Näin marenki jäähtyy tasaisemmin ja hitaammin eikä halkeile ja hajoa niin pahasti.
Pavlovan kokoaminen
  • Kokoa pavlova vasta juuri ennen tarjoilua, ettei vaahto pehmennä marenkia.
  • Vaahdota kerma ja lisää vaahtoon rahka, sokeri ja vanilja. Maista ja tarkista makeus. (Ei tarvitse olla kovin makeaa, sillä marenki ja kinuski tuovat kakkuun jo reilusti makeutta)
  • Kaada marenkipohjalle suiruja kinuskikastiketta, laita päälle vaniljavaahtoa, jälleen vähän kinuskia ja lopulta lakkoja. Ole maltillinen kinuskin kanssa, ettei kakusta tule turhan makeaa.
  • Tarjoile heti.




keskiviikko 9. elokuuta 2017

Jokirapuja


Kaksi viikkoa, viisitoista mertaa ja viisikymmentä otettavan kokoista rapua. Moni ravustava saattaa hieman naurahtaa nuo luvut kuullessaan, sillä hyvillä rapualueilla voi helposti saada saman määrän rapuja jo yhdessä tai kahdessa yössä. Mutta parhaimmilla rapuvesillä pyydetäänkin täplärapua, tuota jenkeistä tuotua, nopeasti kasvavaa, tehokkaasti lisääntyvää ja rapuruttoa kestävää lajia. Meidän järvessämme taas elelee jokirapua, eli sitä Suomen alkuperäistä rapulajia. Sen pyyntimäärät eivät (enää) juuri koskaan kohoa täplärapusaaliin tasolle.


Ennen näilläkin vesillä eleli vahva jokirapukanta. Isä aina muistelee, miten hänen nuoruudessaan saaliit olivat moninkertaiset tähän päivään verrattuna. Mutta sitten tänne tuli se pahuksen rapurutto ja vei ravut. Yhteen alueen järvistä istutettiin uusia jokirapuja, ja lisäksi parista muustakin järvestä on löytynyt joko sinne levinneitä, tai rutolta kokonaan säästyneitä rapuja, mutta missään kanta ei ole palautunut läheskään entiselle tasolleen. Kenties rutosta palautuminen vain kestää kauan, tai sitten tauti on jäänyt tänne piilevänä eikä kanta sen vuoksi pääse kasvamaan. Tai ehkä soiden ojituksen aiheuttama veden tummuminen on vaikuttanut rapuihin? Ken tietää...



Rapurutto on näitä surullisia tarinoita siitä, miten käy kun ihminen siirtelee lajeja mantereelta toiselle. Ensin amerikkalaisia täplärapuja kulkeutui Eurooppaan vahingossa laivojen mukana, mutta sitten niitä tuotiin myös tarkoituksella istutettaviksi vesiimme. Mukanaan ne toivat rapuruton, jolle ne itse olivat vastustuskykyisiä, mutta joka oli meidän ravuillemme aivan uusi ja tuhoisa tauti. Rutto levisi pyydysten ja rapujen mukana läpi Euroopan, ja jokirapukannat romahtivat radikaalisti.

Rapuruton vuoksi on muistettava, että rapumerrat pitää aina desinfioida ennen siirtoa toiseen järveen, eikä rapuja siirrellä vesistöstä toiseen (varsinkaan täplärapuja, joista suuri osa kantaa kuoressaan rapuruton vahvempaa muotoa!) Myös muun muassa veneiden ja kalastusvälineiden kuivattaminen tai puhdistus olisi suositeltavaa ennen kuin ne viedään uusille vesille.

Eriparin sakset. Toinen saksi on joskus irronnut jossain taistelussa, mutta onneksi ravut pystyvät kasvattamaan uuden tilalle.

Jokirapuja on nykyään sen verran vähän, ettei niitä taida monesta paikasta pystyä ostamaan. Lähes kaikki markkinoilla olevat ravut ovat täplärapuja. Maussahan näissä kahdessa ei ole mitään eroa, sillä molempien rapujen liha maistuu lähinnä keitinliemen mausteille. Jokiravuilla on kuitenkin pehmeämpi ja vähäpiikkisempi kuori, minkä ansiosta niitä on hieman miellyttävämpi ja helpompi syödä.


Vihertävä, sininen ja ruskea rapu

Jokiravuissa mielestäni kaunista on niiden värikirjo. Suurin osa ravuista on tummanruskeita, mutta joukosta löytyy usein myös kauniin sinisiä yksilöitä. Tänä vuonna tuli lisäksi yksi hieman vihertävä, ja joskus me taidettiin saada hyvin punainenkin rapu. Pari vuotta sitten taas merrassa oli harvinainen valkoinen, tai blondi jokirapu. Siinä muuten huomattiin, että ravuissakin esiintyy "rasismia". Heti kun valkea yksilö laitettiin ämpäriin, syöksyivät tummat ravut joukolla sen kimppuun. :(


Suuri sininen rapu.

Jokirapu
Valkoinen rapu. Tämä oli sen verran pieni että pääsi takaisin järveen. 

Ravustuskausi huipentuu tietenkin aina rapujuhliin, ja tänä vuonna rapuja tuli sen verran hyvin että kutsuimme jopa pari vierastakin. Monina vuosina on nimittäin ollut niin heikkoja saaliita että olemme herkutelleet ihan vain oman perheen kesken. Olen maistanut ravintolassa joskus hummeriakin, ja täytyy sanoa ettei sekään vetänyt vertoja kunnon makeanveden ravuille, jotka on keitetty maukkaassa tilliliemessä. Ravut ovat ihan yksiä lempiruoistani, ja erityisen hyviltä ne maistuvat varmasti siksikin että niitä saa vain kerran tai pari vuodessa (riippuen siitä tuleeko kutsua muihin rapujuhliin).


Alkuruokana meillä oli tällä kertaa keiton sijasta savusiikasalaattia (ohje otettu täältä), ja jälkkäriksi tein lakkapavlovan (laitan ohjeen blogiin piakkoin). Siika ja lakatkin oli itse pyydettyjä ja kerättyjä, ja salaatti ja tilli rapuleipiin tuli äidin kasvimaalta. Paljon oli siis lähiruokaa tarjolla!

Savusiikasalaatti
Jokirapu
Nämä ovat kaikki urosrapuja. Naaraat ollaan päästetty takaisin lisääntymään, ja aika vähän niitä on muutenkin tullut. Ehkä ne liikkuvat vähemmän tai sitten täällä on jostain syystä urospainotteinen kanta?

Rapuleipää, nam!

Lakkapavlova


Joskus sitä on miettinyt, miten helppoa ravustus olisi jos täälläkin olisi täplärapuja. Ei tarvitsisi ravustaa viikkotolkulla. Saaliit olisivat monta kertaa suuremmat ja voitaisiin kutsua oikein kunnolla vieraita rapujuhliin. Mutta sitten ajattelen tilannetta luonnon kannalta. Amerikkalaiset lupiinit valtaavat jo tienpenkat ja häätävät kauniit kellomme ja päivänkakkaramme. Kanadanmajava syrjäyttää parhaillaan euroopanmajavaa. Vesikko on vaihtunut amerikkalaiseen tuholaiseen, minkkiin, joka muuten myöskin harventaa jokirapukantaamme. Valkohäntäkauriitkin on tuotu tänne jenkeistä, mutta niistä ei taida sentään olla juuri haittaa omalle lajistollemme. Miten meidän luonnostamme onkin tullut niin amerikkalainen! (Ja onhan niitä lajeja tullut muualtakin, kuten esim. aasialainen supikoira, joka on jo yleisin keskikokoinen petonisäkkäämme.)

On se vaan kuitenkin mukavaa, että näissä järvissä on selvinnyt vielä niitä alkuperäisiä, suomalaisia rapuja. Ne ovat tasapainossa muun luonnon kanssa, eivätkä ainakaan runsastu liiaksi asti, kuten joissakin täplärapujärvissä on kuulemma jo käynyt. Oikeastaan olen hyvin iloinen, että täällä on vielä jokirapuja, vaikka se tarkoittaakin hieman laihempia rapujuhlia :)

Jokirapu
Ja ovathan nämä jokiravut aika kauniitakin, täpläravuista kun ei taida löytyä kuin ruskeita yksilöitä. Tämä pieni sininen rapu pääsi takaisin kasvamaan.




sunnuntai 6. elokuuta 2017

Hemulin lempikasveja



- Sinähän olet ihan Hemuli, sanoi äitini eräänä päivänä kun kerroin lähteväni kuvaamaan kämmeköitä. Moni varmasti muistaakin, miten Muumi -piirrossarjan Hemuli puhui aina  kämmeköistä, ja erityisesti siitä löytämästään hemulensis -lajista. Lapsena en tietenkään tiennyt mikä se kämmekkä oikein oli, ja kun sitten jonakin kesänä törmäsin ensimmäisen kerran maariankämmekkään, olin aivan riemuissani: näitä Hemulin lempikukkia on siis oikeasti olemassa!

Tänä kesänä on tullut hemuloitua tavallista enemmän, ja olen etsiskellyt ja kuvaillut lähiseudulta löytyviä kämmeköitä. Eihän täältä mitään suuria harvinaisuuksia löytynyt, mutta onneksi nämä yleisemmätkin lajit ovat todella kauniita.


Maariankämmekkä hämyisässä metsässä.

Monet kämmekät ovat melkein liian upeita ilmestyksiä Suomen luontoon. Ja ihmekös tuo, että ovat kauniita, sillä kuuluvathan ne sentään samaan heimoon kuin trooppiset orkideat. Kämmeköissä erityisen kiehtovaa on mielestäni se, että monen lajin yksittäisistä kukista voi löytää yllättäviä muotoja ja hahmoja.

Maariankämmekkä on kämmeköistämme yleisimpiä. Se on näyttävä kasvi jonka huomaa jo kaukaakin, mutta sen kukkia kannattaa kumartua tarkastelemaan myös hieman lähempää. Ainakin omissa silmissäni kasvi nimittäin koostuu lukuisista hyvistä haltiatädeistä.

Maariankämmekkä

Kukka lähempää: haltiakummi?

Tämä haltia oli oikein erityisen iloinen.




Tosin jotkin haltiatädeistä näyttivät hieman vähemmän hyviltä kuin toiset...


Maariankämmekkä on todellinen kameleonttikasvi, jonka ulkonäkö on hyvin vaihteleva. Kukkien väri voikin olla mitä tahansa valkean, punaisen ja violetin väliltä, ja myös lehtien ulkonäkö muuntelee hieman.  Yleensä lehdissä on kuitenkin nähtävissä hauskoja pantterin pilkkuja, jotka sopivat hyvin yhteen trooppisen näköisten kukkien kanssa.

Maariankämmekän pantterilehdet

Myös valkolehdokin huumaavalta tuoksuvissa kukissa voi nähdä siivekkäitä hahmoja. Erään legendan mukaan nämä kukat syntyivät, kun enkelit laskeutuivat lohduttamaan Kristusta ristiinnaulitsemista edeltävänä yönä ja asettuivat lehdokin kukkiin. Vielä tänäkin päivänä voi valkolehdokissa nähdä pieniä enkeleitä, jos katsoo oikein tarkasti...

Valkolehdokki


Enkelikukkia
Enkeleitä?

Herttakaksikko oli sellainen kämmekkä, jota en ollut nähnyt ennen tätä vuotta. Ei se mikään harvinaisuus ole, mutta herttakaksikko on niin pieni ja väritön, että sitä on todella hankala löytää. (Toisin kuin upeat maariankämmekkä ja valkolehdokki.) Luin näiden kämmeköiden viihtyvän märissä kuusimetsissä, ja kuinka ollakaan, kun seuraavan kerran kävelin tuollaisessa korpikuusikossa ja katselin tarkkaavaisena maahan, osui silmiini muutama herttakaksikko.

Herttakaksikko

Herttakaksikossa ihastuin ennen kaikkea tuohon nimeen, jonka kasvi on saanut hieman sydäntä muistuttavasta lehtiparistaan. Kukat olivat hyvin pieniä ja vaatimattomia, mutta oikeastaan niistäkin löytyi kauniita violetin sävyjä kun oikein läheltä katsoi.


Herttakaksikon lehdet. Kaipa niissä voi hyvällä mielikuvituksella nähdä herttaparin, vaikka löytyyhän luonnosta kasveja joiden lehdet ovat tätäkin selkeämpiä sydämiä.


Herttakaksikon kukat




Kämmeköiden Matti Myöhänen on pieni valkea yövilkka. Se vaatii kasvupaikaltaan paksun sammalpeitteen, ja onkin siksi viimeisimpiä kasveja, jotka liittyvät vanhenevan metsän ruohojen joukkoon. Yövilkka on myöhäinen myös vuoden kiertokulussa, sillä se on viimeisiä kukkaan puhkeavia kämmeköitä.

Yövilkka

Yövilkka on pienuudestaan huolimatta hyvin kaunis kasvi, jonka pörröisten kukkien valkeus korostuu hämyisässä kuusimetsässä. Se on todellinen mustikanpoimijan ystävä, joka tulee usein vastaan marjametsässä. Tänäkin vuonna olen tainnut löytää yövilkkoja jokaisella mustikkareissullani. Monelta kulkijalta vain jää tämä pienehkö kukka täysin huomaamatta.
Yövilkan kukat puhkeavat yleensä kaikki samalle puolelle.


Karvaiset kukat
Pörröisiä kukkia


Hauskan heimonimensä kämmekät ovat muuten saaneet juurimukuloistaan, ne kun näyttävät monella lajilla ihan ihmisen kämmeniltä. Utelias veljeni kaivoi joskus esiin maariankämmekän juuren, nähdäkseen paljastuisiko sieltä oikeasti kämmen. No, eipä sieltä ihan kämmentä tullut, mutta olihan tuo mukula kuin ilmetty pienen peikon jalka...

Maariankämmekän juurimukula. Kuin pieni peikonjalka...

Monia kämmekkälajeja minulla on vielä näkemättä, mutta kaikkein eniten haluaisin joskus päästä näkemään  harvinaisen neidonkengän. Kuten nimestäkin voi jo päätellä, on kukka kuin metsäkeijun kadottama kaunis tossu. Se näyttää jo kuvissakin niin ihmeelliseltä, että voin vain kuvitella miten satumainen ilmestys se on omin silmin nähtynä, hämärässä kuusikossa sammalen keskellä... 

Maariankämmekän kukkia
Täytyy sanoa, että ymmärrän hyvin miksi Hemuli piti niin kovasti kämmeköistä. Paitsi että ne ovat hurjan kauniita, löytyy niiden kukista hauskoja piilotettuja hahmoja ja muita muotoja. Lisäksi itse ainakin ihastuin monien lajien suomalaisiin nimiin, jotka ovat toinen toistaan kauniimpia ja taianomaisempia: herttakaksikko, yövilkka, neidonkenkä, tikankontti, neidonvaippa, miehenkämmekkä, pesäjuuri, metsänemä... Ja jo pelkästään tuo  nimi "kämmekkä" on sanana suorastaan ihastuttava! Monet kämmekät ovatkin, sekä ulkonäöltään että nimeltään, kuin suoraan jostakin sadusta temmattuja.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...