Taskut täynnä

Lähdin eilen retkelle kesäyöhön. Sääennuste näytti enimmäkseen pilvistä, mutta tarvitsin kuvia seuraavaa viikonloppua varten, joten olihan se lähdettävä yrittämään. Minua nimittäin pyydettiin Visit Laplandin vierailevaksi tähdeksi, ja kaikki kuvani olivat vähän turhan talvisia, jopa ne ihan lähiviikkoina otetut. Nyt tarvittaisiin siis jotain kivoja, kesäisempiä kuvia. Suuntasin pohjoisemmalle Sallatunturille, joka on perinteisesti ollut minulle hieman oikukas säiden suhteen. Taivas oli lähes kokonaan pilvessä, ja toiveeni auringon näkemisestä eivät täten olleet kovin korkealla. Kesäyön tunnelma sai kuitenkin hyvälle mielelle: linnut lauloivat, ilma oli valoisa ja mikä tärkeintä, olin eilen ensimmäistä kertaa luonnossa ilman lumikenkiä tai suksia. Miten mukavalta paljas maa tuntuikaan saappaiden alla. Yleensä taivas on vetänyt pilveen juuri päästyäni tuon tunturin huipulle, mutta nyt kävikin päinvastoin. Pieni kaistale taivasta kirkastui lähellä taivaanrantaa, ja laskeva aurinko

"Miten musta tuntuu, että täällä on aina lunta", huokasi työkaverini ensilumen sataessa Sallaan syys-lokakuun vaihteessa. Jotenkin tuo hetki on piirtynyt tarkasti mieleeni: ikkunan takana leijailevat lumihiutaleet, valkeaksi muuttuva maa ja tuo kaihoisa katse. Tiesinhän minä toki, että Lapissa talvet ovat pitkiä ja tuimia, mutta tuossa hetkessä se alkoi ensimmäistä kertaa konkretisoitua mielessäni. Mitähän tästä talvesta oikein tulee, mietin silloin itsekseni. No talvestahan tuli sitten ennätyksellisen luminen ja keväästä harvinaisen viileä.  Lappi päätti ilmeisesti ottaa heti luulot pois etelän tytöltä, ja antaa talven joka oli triplasti pidempi kuin mihin olin tottunut.  Nyt lumi on ollut maassa jo seitsemän kuukautta, ja yhä vain hiihtokausi jatkuu. Tältä näytti postilaatikkoni talvella. Tynnyrisauna Naruskalla, Sallan pohjoisosissa. Millä tästä "ikuisesta talvesta" sitten selviää? No lappilaisella asenteella tietenkin. Sitä olen y

Olen tässä kevään mittaan yrittänyt ahkerasti kuvata metsojen soidinta. Ensimmäisen yöni vietin soitimella jo huhtikuun puolivälissä, mutta teltta oli väärässä paikassa, soidin vielä laimeaa ja kuvat jäivät saamatta. Seuraavana aamuna lähdin pettyneenä pienelle aamukävelylle, kun vastaan tuli pyypariskunta. Eihän pyy mikään metsiemme kuningaslintu ole, mutta ihan suloinen siivekäs sekin. Pyyt kipittivät eteeni tielle, ja pienen hetken pyyherra juoksi tohkeissaan rouvansa perässä, pyrstö levällään kuin metsolla konsanaan. Vähän niin kuin lohdutuspalkinto, kun en metsoista saanut kuvia, ajattelin hymyillen. Enpä ollut koskaan nähnyt pyytä pyrstö levällään. Pyyt nousivat tien viereiseen koivuun ja alkoivat kaikessa rauhassa syödä silmuja, minusta välittämättä. Koskaan ennen en ollut noin rohkeita pyitä nähnyt, ja varmaan olisin päässyt vieläkin lähemmäs niitä jos olisin raaskinut kokeilla. Loppujen lopuksi tästä keväästä tuli kuitenkin ihan hyvä kanalint

Lappilaisten suhtautuminen revontuliin tuntui minusta aina hieman käsittämättömältä. Se oli jotenkin arkipäiväistä, jopa välinpitämätöntä. Olkoon vain kuinka yleisiä tahansa, mutta minusta ne olivat niin uskomattoman kauniita, ettei niihin voisi varmasti koskaan kyllästyä. Minä ainakin menisin aina taivaantulia ihailemaan, jos se vain olisi mahdollista, ajattelin saapuessani Lappiin. Keskiyöllä kotikadun katulamput sammuvat, ja toisinaan valot syttyvät silloin puolestaan taivaalle. Alkutalvi oli melko pilvinen, mutta kevättalven koittaessa taivas alkoi tosissaan tulistella.  Rauhallista kaarta näkyi taivaalla harva se ilta, mutta hienojakin tulia riitti. Tähän talveen mahtui monen monta kaunista revontuliyötä, joita muistelen lämmöllä, vaikka silloin yleensä pakkanen paukkuikin. Eräs mukava revontulimuisto sijoittuu lyhyen Helsingin reissuni ympärille. Helmi-maaliskuun vaihteessa minun piti käydä yliopistolla viimeisten koulujuttujen vuoksi, ja lensin Kuusamosta He