Taskut täynnä

Vuorenkylässä liikkui viime kesänä aikamoinen hirvimamma, joka oli ilmeisesti pyöräyttänyt maailmaan kolmosvasat.  Kaksoset ovat hirvillä hyvinkin yleisiä, mutta kolmosia on vain parilla promillella naaraista. Ei mikään ihan yleinen juttu siis. Omin silmin en ole päässyt tätä suurperhettä näkemään, mutta onneksi on olemassa riistakamera, jolla voi vähän tirkistellä metsän salaista elämää. "Yksi, kaksi.... kolme vasaa!" laskin ihmeissäni, kun katsoin allaolevaa videota ensimmäistä kertaa. Ja sitten vasoja olikin järven rannalla enää kaksi, kun niistä yksi päätti esitellä uimahyppytaitojaan. Kaikenlaista tuolla luonnossa tapahtuukin, kun me ihmiset emme ole näkemässä... (Kannattaa seurata videolla tarkkaan keskimmäistä vasaa.) Valitettavasti hirviperhe ei palannut enää tuolle järvelle, eikä uusia videoita tullut. Vein kameran jonkin matkan päähän nuolukivelle, ja riemukseni kolmoset kävivät kivellä kuvauttamassa itseään. Riistakamera vain oli hieman oikukkaalla

Tätä juhlaa on odotettu kuukausikaupalla. On otettu talteen satokauden antimia ja laitettu korvan taakse kaikki parhaat reseptit ja ideat, joita on tullut vuoden aikana vastaan. Kun kekrin aika sitten vihdoin koittaa, koko suku kokoontuu yhteen, pöydät katetaan notkuviksi herkuista ja syödään tuntikaupalla. Melkein kuin joulu olisi. Pyy-alkupalat Itse asiassa vanhoina, pakanallisina aikoina kekri oli meidän joulumme. Satokauden päättyminen oli suuren juhlan paikka: vuoden raskas työ oli saatu päätökseen ja oli aika siirtyä "talvilevolle". Tarjolle pantiin sadon parhaat antimet, syötiin ja juotiin ylenpalttisesti ja kekripukeiksi pukeutuneet nuoret kiertelivät taloissa. Kaikki olivat tervetulleita nauttimaan juhlapöydän antimista ja myös vainajien kestitseminen oli olennainen osa kekriä. Kantarelli-torvisienikeitto, omenaleipä ja sienilevite. No, sitten tuli kristinusko ja joulu, ja kekri painui unholaan. Vai unohtuiko se sittenkään? Oletteko nimittäin koskaan