Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2021.

Vedenjakajalla

Kuva
  En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut vesien virtauksista:  mistä joet saivat alkunsa, mihin ne päätyivät.  En, ennen kuin kävin Värriötunturilla,  Tuntsan suurella vedenjakajalla.  Kokonaisen päivän kuljin pitkin tunturin pitkää selkää,  kuutoshuipulta neloselle ja takaisin.  Katselin rinteiltä sikiäviä tunturipuroja,  kuinka ne ilmestyvät maan pinnalle kuin tyhjästä,   kasvoivat ja helkkyivät iloisina alas rinteitä pitkin,  kohti suurempia jokia ja kaukaisia meriä.   Ja jokaisen puron alku oli kaunis ja ihmeellinen,  aivan kuten syntymä maailmassa ylipäätään on. Siinä missä alkoi vesi, alkoi elämä. Karu rakka ja nummi vaihtuivat kukkiin, vehreyteen ja pörriäisiin. Kuin keidas keskellä autiomaata. Ja mitä pidemmälle puro ehti, mitä suuremmaksi se kasvoi, sitä enemmmän elämää se säteili ympärilleen. Tämän tunturin vedet laskivat kolmeen suuntaan,  kulkivat kolmea jokea pitkin,  ja päätyivät lopulta kolmeen eri mereen.  Seisoin tärkeällä vedenjakajalla,  rajapinnalla, jokien alkul

Tonttuvaellus

Kuva
  Pari viikkoa sitten nämä kaksi "tonttua" lähtivät vaeltamaan omiensa pariin. Myyttinen Korvatunturi oli kutsunut meitä luokseen siitä lähtien, kun viime syksynä kävimme katsomassa sitä Naltiotunturin laelta. Se kohosi horisontista terävähuippuisena ja jylhänä kuin vuori, erottuen selvästi muusta maisemasta. Ja kyllähän joulun salaisuuskin kiehtoi. Millainen olikaan tuo salaperäinen tunturi, jonka kerrottiin olevan Joulupukin koti? Tunturi, jonka kaikki tunsivat nimeltä, mutta josta suurin osa suomalaisista ei silti tiennyt paljon mitään? Kirjoituksen lopusta löytyy muutamia käytännön vinkkejä  ja tarkempaa tietoa niille, jotka myös suunnittelevat Korvatunturin vaellusta. Korvatunturi ensilumen aikaan. Naltiotunturille näkyvät kaikki kolme korvaa, joista kaksi on Suomen ja yksi Venäjän puolella. 1. Päivä: Kemihaara - Vieriharju (10 km) Ajelimme siskon kanssa Savukosken pohjoisosiin, jossa Korvatunturi sijaitsee. Joulu on läsnä Joulupukin kotipaikkakunnalla kesälläkin: se näk

Koirista parhaimmalle

Kuva
  Pablolla oli viiriäiskoiran paksu kallo ja noutajan suuri sydän. Se ei ollut mikään täydellinen mallikoira, ei ulkonäöltään eikä käytökseltään, mutta maailman paras koira se kuitenkin oli. Tiedän, että olen käyttänyt tuota titteliä kahdesta toisestakin koirasta aikoinaan, mutta se ei tee siitä yhtään vähempää totta.  Pablo oli kunnon koira. Sellainen, joka oli aina valmis lähtemään mukaan, satoi tai paistoi, tai vaikka jalat olisivat kipeät tai tassut jäätyisivät. Se oli myös maailman kiltein koira. Koskaan se ei näyttänyt hampaitaan tai edes murissut ihmisille, vaikka sitä miten olisi kiusannut.  Kun yritettiin lähteä kävelylle ilman Pabloa, ja sanottiin että " Pablo jää kotiin". Tuskin yksikään koira on saanut minua nauramaan samalla tavalla kuin Pablo. Ensinnäkin, se oli maailman epäkuvauksellisin koira. Suuret posket ja korvat hyllyivät sinne ja tänne, kuola lensi, ja toisinaan se oli kuvissa vain epämääräinen musta möykky. Joulukorttikuvan "Darth Vader" Musta