Taskut täynnä

Tavallaan olen aina pitänyt myös tästä pimeästä vuodenajasta - vaihteeksi.  Sitä vähäistäkin päivänvaloa arvostaa aivan eri tavalla kuin kesällä, jolloin valoa suorastaan tuhlaillaan.  Onhan se niin, ettei a urinko koskaan ole niin kaunis kuin sinä ainoana marraskuun päivänä, jolloin se paistaa upean kultaisena lähellä taivaanrantaa. Silloin tuntuu kuin koko pitkän päivän kauneus olisi tiivistynyt niihin muutamaan tuntiin, joiden aikana auringonnousu hiljalleen vaihtuu auringonlaskuksi. Lyhyiden päivien lisäksi myös pitkissä öissä on puolensa. Ei tarvitse valvoa myöhään voidakseen ihailla kuutamoa tai tähtitaivasta, eikä aamulla pidä herätä aikaisin nähdäkseen auringonnousun. Pimeänä vuodenaikana ehtii nukkua, ilman että tarvitsee pelätä jäävänsä paitsi jostain kauniista. Ja yleensähän marras-joulukuu on vielä hyvin pilvistä aikaa, jolloin varsinkaan ei tule kiusausta lähteä mitään auringonnousuja tai tähtitaivaita katselemaan. Silloin ainakin saa levätä kaikessa rauhassa.

- Juuri näin me istuimme keväälläkin, sanoi Muumipeikko. - Olimme ensimmäistä päivää hereillä talviunen jälkeen. Kaikki toiset nukkuivat vielä. Nuuskamuikkunen nyökkäsi. Hän istui ja laittoi kaislalaivoja, joiden hän antoi purjehtia virran mukana. - Minne ne menevät? kysyi Muumipeikko. - Sellaiseen paikkaan, missä minä en ole, Nuuskamuikkunen sanoi. Ja laiva toisensa jälkeen kääntyi joen mutkassa ja katosi näkyvistä. - Minulla on suunnitelma, Nuuskamuikkunen sanoi. - Mutta siinä ei voi olla kahta, ymmärräthän. Muumipeikko katsoi hyvin pitkään häneen. Sitten hän sanoi: - Sinä aiot lähteä. Nuuskamuikkunen nyökkäsi. He istuivat hetken ja heiluttelivat jalkojaan joen yläpuolella puhumatta mitään. Joki virtasi lakkaamatta heidän allansa, kauas niihin tuntemattomiin paikkoihin, joihin Nuuskamuikkunen kaipasi ja jonne hän lähtisi aivan yksin. ... - Viivytkö kauan poissa? Muumipeikko kysyi. - En, sanoi Nuuskamuikkunen. Ensimmäisenä kevätpäivänä olen täällä jälleen ja vihellän ikku