Taskut täynnä

  Se alkaisi taas olla aika sanoa hyvästit taivaantulille ja toivottaa tervetulleiksi valkenevat yöt. Tänäkin talvena katselin revontulia useasti pihalla ja takasuolla ennen nukkumaanmenoa, mutta vain kolmena yönä tuli lähdettyä ihan varsinaisesti niitä kuvaamaan ja kyttäämään, sekä samalla valvottua niin myöhään että näki keskiyön parhaan show'n. Näistä viimeinen, helmikuun lopulle sijoittuva reissu olikin ikimuistoinen: kuu valaisi maisemaa, pakkanen paukkui ja revontulet intoutuivat tanssimaan niin taivaan täydeltä, että olisivat näkyneet Etelä-Suomessakin asti, ellei taivas olisi ollut pilvessä. Silloin oli kuulemma koko muu Suomi pilviverhon alla, ja saimme nauttia Itä-Lapissa lähestulkoon yksityisnäytöksestä. Syksyn ensimmäinen näytös. Toiveena oli saada heijastuskuvia sulasta järvestä, vaan tuuli liikaa. Tulet olivat kuitenkin hienot. Rauhalliset tulet, mutta sain ihan kivan heijastuskuvan kuitenkin. Seuraavana aamuna järvi oli jo kokonaan jäässä. Revontulten nousu. Tämä oli

Mielessäni hiihto Sorsatunturiin oli jonkinlainen sallalaistumisriitti. Tuntui, että jokainen kunnon sallalainen oli sinne joskus hiihtänyt, ahkerimmat menivät joka talvi. Edestakaista matkaa tulee suunnilleen 26 kilometriä, eikä latua ole. Kelkkauraa pitkin kuitenkin pääsee, ettei ihan umpisessa tarvitse hiihtää, mutta ihan helposta hiihdosta ei siis ole kyse. Tunturi on Sallan korkein, yltäen 629 metrin korkeuteen, ja muodoltaan se on kaunis ja terävähuippuinen, hieman vuorta muistuttava. Kaukaa horisontista se olikin minua usein kutsunut luokseen. Sorsatunturi Kullavaaralta kuvattuna Maaliskuun puolivälissä suuntasin vihdoin kohti Sorsatunturia, kun osui kohtalaista vaellussäätä vapaapäivälle. Ei ollut liian kylmää tai lumista, ja auringonkin piti vähän pilkahtaa. Pakkasin lämmintä varavaatetta, kameran ja kunnon eväät ahkioon ja lähdin matkaan heti aamusta. Alkumatkasta ei juuri kuvia tullut otettua, mutta lähdettäessä ylös Sorsatunturin rinnettä alkoi matkanteko hidastua, ei niink