Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2018.

Viirun ja Pesosen (sisustettu) piparitalo

Kuva
Tämän vuoden piparitalon teemaksi valikoituivat lapsuudesta tutut ja rakkaat satuhahmot, Viiru ja Pesonen. Tuo kaksikkohan asuu ihanassa punaisessa puutalossa, joka piparista rakennettuna näytti meillä tältä:  Mutta ei siinä vielä kaikki, sillä tätä piparkakkutaloa pääsee katsomaan myös sisältä.  Käykäämme siis vierailulle Viirun ja Pesosen taloon, jossa (valoja lukuunottamatta) kaikki on syötävää. Aloitetaanpa keittiöstä, jossa pöytä on katettu täyteen herkkuja, ja huonetta valaisee nurkkaan asetettu joulukuusi. Keittiö Matto, pöytäliina, verhot ja astiat on tehty Kinuskikissan vaniljamassasta. Huonekalut, kuusi ja seinät ovat pikeerillä koristeltua piparia ja ikkunalasit ovat muumitikkaria. Toffeepalasta veistetty radio. Kuusen lyhyt valonauha on muistaakseni ostettu Clas Ohlsonilta.  Astukaamme seuraavaksi pimeän käytävän kautta olohuoneeseen, jossa takkatulen loimu tuo valoa ja lämpöä talvi-iltaan.  Käytävään ei jaksettu lopulta paljoa

Myöhäissyksyn kauneutta

Kuva
Harva kuvailisi myöhäissyksyä kauniiksi vuodenajaksi. Poissa on hehkuva ruska ja pysyvä lumikin antaa vielä odottaa itseään. On vain märkää, kylmää ja ennen kaikkea pimeää. Syksyä synkimmillään.  Mutta onhan loka-marraskuussa paljon hyvääkin: ensimmäiset pakkasaamut, ensilumi - ja jopa tuo kaikensyövä ja pohjaton pimeys, joka saa tähdet kirkkaimmilleen ja opettaa arvostamaan jokaista meille suotua auringonsädettä. Ei varmaan ole mitään kauniimpaa kuin marraskuinen aurinko viikkoja kestäneen hämyisän jakson jälkeen.  Yliopistolla on ollut aika kiireistä nyt syksyllä, joten tänne kirjoitteleminen on valitettavasti jäänyt vähän vähemmälle. Mutta tässä pieni kuvakooste loka-marraskuun kauniista hetkistä - joita onkin ollut loppujen lopuksi aika paljon. Mikä ihana syksy! Melkein kuin maailma olisi kadottanut värinsä. Kuva on otettu keskipäivällä, ja usko tai älä, tämä ei ole mustavalkokuva! Ensikuura Tähtitaivaan ihmettelijät. (Tai oikeastaan Pablo taisi ihmetellä et

Harvinaiset kolmosvasat

Kuva
Vuorenkylässä liikkui viime kesänä aikamoinen hirvimamma, joka oli ilmeisesti pyöräyttänyt maailmaan kolmosvasat.  Kaksoset ovat hirvillä hyvinkin yleisiä, mutta kolmosia on vain parilla promillella naaraista. Ei mikään ihan yleinen juttu siis. Omin silmin en ole päässyt tätä suurperhettä näkemään, mutta onneksi on olemassa riistakamera, jolla voi vähän tirkistellä metsän salaista elämää. "Yksi, kaksi.... kolme vasaa!" laskin ihmeissäni, kun katsoin allaolevaa videota ensimmäistä kertaa. Ja sitten vasoja olikin järven rannalla enää kaksi, kun niistä yksi päätti esitellä uimahyppytaitojaan. Kaikenlaista tuolla luonnossa tapahtuukin, kun me ihmiset emme ole näkemässä... (Kannattaa seurata videolla tarkkaan keskimmäistä vasaa.) Valitettavasti hirviperhe ei palannut enää tuolle järvelle, eikä uusia videoita tullut. Vein kameran jonkin matkan päähän nuolukivelle, ja riemukseni kolmoset kävivät kivellä kuvauttamassa itseään. Riistakamera vain oli hieman oikukkaalla

Kekri - melkein kuin toinen joulu

Kuva
Tätä juhlaa on odotettu kuukausikaupalla. On otettu talteen satokauden antimia ja laitettu korvan taakse kaikki parhaat reseptit ja ideat, joita on tullut vuoden aikana vastaan. Kun kekrin aika sitten vihdoin koittaa, koko suku kokoontuu yhteen, pöydät katetaan notkuviksi herkuista ja syödään tuntikaupalla. Melkein kuin joulu olisi. Pyy-alkupalat Itse asiassa vanhoina, pakanallisina aikoina kekri oli meidän joulumme. Satokauden päättyminen oli suuren juhlan paikka: vuoden raskas työ oli saatu päätökseen ja oli aika siirtyä "talvilevolle". Tarjolle pantiin sadon parhaat antimet, syötiin ja juotiin ylenpalttisesti ja kekripukeiksi pukeutuneet nuoret kiertelivät taloissa. Kaikki olivat tervetulleita nauttimaan juhlapöydän antimista ja myös vainajien kestitseminen oli olennainen osa kekriä. Kantarelli-torvisienikeitto, omenaleipä ja sienilevite. No, sitten tuli kristinusko ja joulu, ja kekri painui unholaan. Vai unohtuiko se sittenkään? Oletteko nimittäin koskaan

Suolampien erakko

Kuva
Selkäpiitä karmiva huuto kaikuu metsässä. Olen kävelyllä uuden mökkimme lähimaastossa ja tuo mystinen ääni saa minut pysähtymään. Mikä murheellinen kummitus siellä oikein ulvoo? Myöhemmin käyn retkellä eräällä läheisellä lammella ja näen vesilintuja, joilla on ruosteenpunainen kurkku. Kaakkureita, iloitsen. Ne ovat nyt hipihiljaa, mutta kotona luen kaakkureiden ulvovan ja huutavan pesimälammellaan runsaasti. Metsän karmiva kummitus olikin siis tämä salaperäinen kuikkalintu. Kaakkuri on arka ja rauhaa rakastava erämaan lintu, joka pesii pienillä suolammilla metsän keskellä. Siellä sen ei tarvitse kilpailla pesäpaikasta suuremman ja vahvemman kuikan kanssa, eivätkä ihmisetkään pahemmin häiritse. Kalareissuille kaakkuri joutuu tosin lähtemään muille järville, sillä pesimälammen kalatarjonta on yleensä heikko tai jopa täysin olematon. Mutta eikös se ole pieni hinta siitä, että saa asua omassa rauhassa ikiomalla lammellaan? Kaakkurin äänestä voi olla montaa mieltä. Joku voisi k