Taskut täynnä

Arvasin että tässä kävisi näin. Tein kirjoituksen metson soitimesta , ajatellen että soidin alkoi olla ohi tältä keväältä. Oltiin kuitenkin jo toukokuun puolella ja riistakameran mukaan soidinkukkulalla ei oltu käyty muutamaan päivään laisinkaan. Kirjoitin siis postauksen ja tein videokoosteen soitimesta, mutta jätin kameran vielä varmuuden vuoksi metsometsään. Saattoivathan metsot soidintaa laiskasti ja satunnaisesti vielä toukokuussakin, mutta tuskin siellä enää mitään merkittävää tapahtuisi. Näin siis ajattelin. No, eikös siellä sitten ollut muistikortti taas täynnä soidinvideoita, kun menin myöhemmin tarkastamaan riistakameran. Ilmojen lämmittyä ukkometsot olivat innostuneet esittämään vielä soidinnäytöksen loppuhuipennuksen, ja keikistelivät kameran edessä kahden aamun verran. Soidinlaulua oli melkein tuntikaupalla, mutta sen lisäksi kameralle tallentui jotain, mitä en ollut uskaltanut edes toivoa kuvaavani, nimittäin ihka oikeat taistelevat metsot. Siinä ne kukot tappeliva...

Vuosi sitten kirjoitin, miten löysin metson soitimen melko läheltä mökkiämme. Seurasin jälkiä lumessa, etsin maasta höyheniä ja hiippailin korvat höröllä aamuisessa metsässä.  Kun sitten vihdoin löysin soidinalueen, tuntui kuin olisin päässyt jyvälle tarkoin varjellusta salaisuudesta. Sain tirkistellä korven salaperäistä näytelmää, jota lintujen aateliset metsän kätköissä harjoittivat. Sillä toisin kuin teeret, jotka pulputtavat keväisin kovaan ääneen aukeilla ja näkyvillä paikoilla, soidintavat metsot keskellä suojaisaa metsää, kaukana teistä ja asutuksesta, ja niin hiljaa, että laulu kantautuu parhaimmillaankin vain reilun sadan metrin päähän. Ja jos joku tunkeilija yrittää tulla katsomaan tätä salaista näytelmää, niin äkkiä kukot lopettavat laulunsa ja katoavat metsän siimekseen.  (Hullut metsot ovat tietenkin asia erikseen, ja niiden toilailuja pääsee näkemään helpommin kuin oikeaa soidinta.) Kun vuosi sitten seisoin aamuisessa metsässä, metsojen jylhää laulua...

"Löysin Palomäeltä kaksihäntäisen sisiliskon. Haluutko tulla kuvaamaan?" No totta kai haluan, vastasin siskoni viestiin. Juoksin äkkiä puolisen kilometriä Palomäelle (paikan lempinimi), ja siellähän lisko vieläkin nautiskeli ilta-auringosta puun rungolla. Sen häntä haaraitui siististi kahdeksi piikiksi lähellä kärkeä, tuoden mieleen pienen lohikäärmeen. Ilmeisesti liskon häntä on vaurioitunut tai hännän katkaisu ei ole mennyt ihan putkeen, jolloin vanhan hännän viereen on alkanut kasvaa toinen hännänpää. Erään toisen teorian mukaan kaksihäntäisillä liskoilla vanha häntä irtoaa kokonaan, ja tilalle kasvavaan uuteen häntään tulee sitten jokin kasvuhäiriö. Mutta oli mekanismi mikä tahansa, ha uska luonnonoikku tämä haarahäntä oli joka tapauksessa.  Seuraa somessa:

Istun mökkisaunan lauteilla ja katselen ikkunasta ulos, kun takametsän kuusikkoon pyrähtää kummallinen pikkulintu. Se on jotenkin laatikkomainen, siivet ovat leveät ja lyhyet ja lentotapakin on hieman erilainen kuin tavallisilla pikkulinnuilla. Voisiko se olla varpuspöllö? Äkkiä kylytakki päälle ja kameran kanssa ulos etsimään lintua. Ja siellähän se pikkuruinen pöllö istuukin kuusen oksalla, mutta niin hämärässä ettei kuvissa näy kuin musta läiskä. Seuraavana aamuna näen saman pöllön uudelleen - tällä kertaa ulkohuussin ikkunasta. Taas äkkiä takaisin mökkiin kameraa etsimään ja pöllöä kuvaamaan. Nyt kuvat onnistuvat; pöllö tarkkailee lintulautaa valppaana ja taustalla näkyy aamuauringon kultaaman metsän sävyjä. Tiaiset tajuavat kuitenkin pysyä poissa lintulaudalta tuona aamuna, ja pian pöllö jatkaakin matkaansa.  Mietin siinä miten mukavaa mökkeily joskus onkaan, kun voi saunassa ja huussissa istuessaan katsella pöllöjä... Mökillä luonto on aina lähellä! "Peuka...

Siskoni ja minä testasimme pääsiäisenä uusia untuvamakuupussejamme, ja nukuimme yön ulkona, suoraan tähtitaivaan alla. Yöksi oli luvattu kirpakkaa pakkasta, mutta emme antaneet sen lannistaa suunnitelmiamme. Pakkanen merkitsee nimittäin kaunista ja kirkasta yötä, ja tähtiähän me nimenomaan halusimme pehkuistamme tuijotella. Yöpymispaikaksemme valitsimme tutun ja turvallisen mökkijärven, jolta olisi helppo palata mökin lämpöön, mikäli kylmä yllättäisi. Kävelimme illansuussa pienen saaren edustalle ja tamppasimme meille yöpymispaikan valmiiksi. Kasasimme myös pientä lumimuuria petimme ympärille tuulensuojaksi, vaikka yöstä olikin tulossa aika tyyni. Sitten takaisin mökille saunomaan ja syömään oikein kunnon tuhti iltapala. Yölamppumme sieltä jo nousee... Yön pimennyttyä suuntasimme takaisin yöpymispaikallemme, hyvin varustautuneina kylmään yöhön. Lämpömittari näytti lähtiessämme -6 astetta pakkasta. Varusteina meillä oli: -Kolmen vuodenajan untuvamakuupussi (comfort-lämpöt...

Jäisen joen tönnäällä seisoo pieni pyylevä lintu. Se niiailee valppaana ylös ja alas, oikealle ja vasemmalle, aivan kuin jotain hassua jumppaa suorittaen. Sitten se hyppää kylmään virtaan, katoaa pinnan alle ja pulpahtaa pian takaisin toukankotelo nokassaan. Ja juuri kun ajattelet ettei lintu voi tästä enää ihastuttavammaksi muuttua, puhkeaa tuo pieni pallero iloiseen liverrykseen, jota puro vielä solinallaan kauniisti säestää.  Koskikaraa katsellessa tulee väkisinkin hyvälle tuulelle.    Koskikara on monessa suhteessa erityinen ja hieman eriskummallinen lintu. Ensinnäkin, s e on varpuslinnuista ainoa joka osaa sukeltaa. Ihan ensinäkemältä ei koskikaraa mestarisukeltajaksi uskoisikaan, sillä eipä sillä ole edes räpylöitä.  Valkea vilkkuluomi suojaa koskikaran silmiä sukelluksen aikana. Toiseksi, koskikara on niitä harvoja lintuja, jotka muuttavat Suomeen talveksi. Meillä talvehtivat koskikarat ovat kotoisin pääosin Pohjois-Ruotsista ja -Norjasta,...