Mitä jokaisen tulisi tietää kyystä - ja muutamia kokemuksia käärmeistä


Tuli vastaan hirmuinen ja kavala olento.
Hyi miten säikähdinkään!
Siinä se tuijotti minua julmilla silmillään,
varmasti suunnitellen hyökkäystä kimppuuni.
Onneksi ehdin kuitenkin turvaan,
- kotikolooni kiven alle.

Pieni varoituksen sana: tämä kirjoitus sisältää siis käärmeitä, ja vieläpä niitä myrkyllisiä ja vihattuja luikertelijoita eli kyitä. Silti toivoisin kovasti, että myös käärmekammoiset ihmiset  uskaltautuisivat lukemaan tämän, varsinkin jos kyy herättää mielessä kuvan äkäisestä, ihmisiä väijyvästä ja kaikin puolin ilkeästä ja turhasta olennosta. On nimittäin muutama asia, jotka kaikkien pitäisi mielestäni tietää ja ymmärtää kyystä. Kyy ei ole yleensä yhtä musta kuin maineensa...


Käärme


Myrkkyä ei turhaan tuhlailla

Ensiksi haluaisin painottaa, että myrkky on käärmeelle kultaakin kalliimpaa. Se on sen elanto, keino hankkia ruokaa. Sitä ei tuhlata. Kyy syö noin kerran viikossa, ja myrkkyrauhasen täyttyminen kestää viitisen päivää, eli aika kauan. Siksi kyy ei turhan päiten pure, vaan vaaratilanteessa se ennemmin luikkii pakoon tai varottaa läsnäolostaan puhisemalla. Vasta vihoviimeisenä oljenkortenaan kyy turvautuu puremiseen, ja silloinkin se voi ensin tehdä valehyökkäyksiä tai purra myrkyttömästi.



Käytännössä kyy ei siis yleensä pure kovin helposti. Usein sen päälle täytyy astua tai sitä pitää tahallaan härnätä saadakseen sen hyökkäämään. Mutta tietenkin täytyy muistaa, että käärmeetkin ovat yksilöitä, ja jotkin kyyt voivat hyökätä melko helpostikin, kun taas toiset eivät välttämättä näytä hampaitaan edes silloin kun niiden päälle astuu. 

Ja mainittakoon tässä, että kyyn edellä maamme vaarallisimpien eläinten listalla on aika monta otusta, kuten esimerkiksi hirvi, ampiainen, punkki, nauta ja koira. Kukaan ei ole kuollut Suomessa kyyn puremaan kahteenkymmeneen vuoteen. Lemmikeille myrkky tosin on vaarallisempaa, mutta koirista ja kissoistakin suurin osa selviää kyyn puremasta (eläinlääkäri-isäni mukaan kuolemantapaukset ovat eläimilläkin harvassa).

Jos toimintaohjeet kyyn pureman varalle eivät ole hyvässä muistissa, käy lukemassa ne täältä.


Käärme tiellä
Aurinkoa ottamassa kyljet levällään. (Tämä kyy on siis ihan littana, eikä lihava!)

Esimerkkinä siitä, etteivät kaikki käärmeet pure heti tilaisuuden tullen, voisin kertoa parista käärmetapauksesta mökiltämme. Kerran kävelyllä huomasin ruskean kyyn vasta kun olin aivan sen kohdalla, eivätkä rinnallani kulkeneet sisko ja koira nähneet sitä ollenkaan. Kauhulla katsoin, miten koira kipitti aivan kyyn pään ylitse ja hieman potkaisikin käärmeen nenää siinä samalla. Mutta kyy se vain vetäisi säikähtäneenä päänsä taakse ja jähmettyi niille sijoilleen. Veljeni taas on kerran astunutkin kyyn päälle (saappaat jalassa ja pehmeässä maassa), ja tuokin kyy vain puhisi ja koitti kiemurrella pakoon, yrittämättä purra. 


Kyy pelkää sinua

Toiseksi, kyy pelkää ihmistä yhtä paljon kuin ihmiset kyitä. Se on oikeasti todellinen arkajalka (tai miksi näitä jalattomia pelkureita sitten kutsutaankin...), joka menee ihmistä pakoon, eikä se todellakaan lähde jahtaamaan ketään. Joskus kyy saattaa kyllä puhista ja kiertyä kerälle uhkaavasti, mutta silloin käärme on jollain tapaa saarrettu. Se ei pääse pakoon ja se pelkää. Se on vain uhittelua, ja jos et silloin itse mene ihan sen nenän eteen, ei se hyökkää. Kyiden arkuuden olen hyvin itse huomannut niitä kuvaillessani, sillä eivät ne yleensä kovin kauaa poseeraa kameran edessä!

Vaikka kyy useimmiten lähteekin ihmistä pakoon, ei kannata kuitenkaan uskoa siihen, että tömistely karkottaisi kaikki käärmeet pois tieltä. Moni kyy luottaa suojaväriinsä ja lähtee pakoon vasta sitten, kun tajuaa ihmisen huomanneen sen. Ja jos käärme on oikein kohmeinen tai sillä on mahassaan munat haudottavina tai ruokaa sulateltavana, ei se välttämättä lähde kovin helposti pakoon auringonottopaikaltaan. Eli saappaat jalkaan kun mennään metsään! 



Kyy kuuluu luontoomme

Ja kolmanneksi, kyy on osa suomalaista luontoa. Sillä on oma paikkansa tässä ekosysteemissä, ja se auttaa esimerkiksi pitämään myyräkantaa kurissa. Kyy on myös oikein kaunis eläin, jos sitä osaa vain pysähtyä katselemaan. 

Kanervikon kätköissä

Pihapiiriin eksyneet kyyt aiheuttavat konflikteja varsinkin niissä perheissä, joissa on lapsia tai lemmikkejä. Myönnän, että on meilläkin tapettu pari kyytä silloin kun oltiin pieniä lapsia. Nykyään kuitenkin myös kyiden siirtäminen on saanut enemmän huomiota ja kannatusta. Sitä kannattaa ehdottomasti kokeilla, jos vain suinkin uskaltaa.


Kyy tuli kylään tätini mökille.


Viime vuonna pääsin istekin kokeilemaan käärmeen siirtämistä tätini mökin pihasta. Välineinä oli mitä nyt mökiltä sattui löytymään eli paksut rukkaset, grillipihdit, kalahaavi ja korkea ämpäri. 

"Käärmeenpyydystysvälineet"

Videolta voi kuunnella kyyn uhkailevaa puhinaa, jos ei ole tuttu ääni.

Käärme kuvattavana
Kyyn "photoshoot" vapautuksen jälkeen. Meinasin itsekin kumartua kuvaamaan käärmettä, mutta sitten tajusin näyn huvittavuuden ja otinkin tilanteesta kuvan :D
Kuten tässä onkin jo ehkä käynyt ilmi, itse en ole mitenkään erityisen käärmekammoinen. Tietenkin minäkin varon käärmeitä: lenkillä katson mihin astun ja maastoon mennessäni laitan aina kumpparit jalkaan. Minäkin olen huolissani, että koirat joutuvat käärmeen puremiksi, tai että joku päivä vielä työnnän marjoja poimiessani käteni suoraan kyyn suuhun. Mutta silti en sanoisi että pelkään käärmeitä. Omasta mielestäni yksikään kohtaamiseni kyyn kanssa ei ole  ollut mitenkään traumaattinen, vaikka olen mm. loikannut juoksulenkillä kyyn yli ja törmännyt synnyttävään kyyrouvaan.  Mökin ympäristössä liikkuu paljon kyitä, mutta olemme kai lapsina tottuneet elämään niiden kanssa.

Käärme tiellä

Voisin vielä kertoa hauskan kohtaamisen kyyn kanssa, joka sattui siskolleni ja veljelleni. He olivat melomassa järvellä, kun veljen eteen ilmestyi uiva kyy. Käärme jäi vahingossa kajakin alle, säikähti perinpohjaisesti ja alkoi hädissään etsiä jotain turvapaikkaa. Ensimmäinen sen näkemä suojapaikka oli siskoni sup-lauta, ja niinpä se yritti kiivetä sen päälle. Lauta oli kuitenkin sen verran korkea ja liukas, ettei kyy päässyt kiipeämään sen päälle. Hetken yritettyään se lähti uimaan pois ja käpertyi kerälle lumpeenlehden päälle. Siskoni mielestä koko tapaus oli lähinnä huvittava, mutta jollekin käärmekammoiselle tuo olisi varmaan ollut melkoinen painajainen.


Mietin tässä, miksi vahva käärmekammo on niin yleistä. Onko se meillä geeneissä, vai opimmeko sen pienestä pitäen muilta ihmisiltä? Itse uskoisin, että esimerkillä on suuri vaikutus. Vanhemmat siirtävät usein helposti ja huomaamattaan omat pelkonsa lapsilleen, ja noista nuorena opituista kammoista on hyvin hankala päästä eroon. Meidät kyllä opetettiin lapsina varovaisuuteen käärmeiden kanssa, mutta ei meille mitenkään kauhisteltu että voi miten ne käärmeet ovat hirmuisia pirulaisia ja vaanivat joka nurkalla. Varmaankin suurelta osin sen vuoksi me ei käärmeitä turhan paljoa nyt pelätäkään.

Piilokuva: etsi kuvasta käärme ja sen pää.

Sitten vielä viimeiseksi vinkkini ja haasteeni kaikille niille, jotka eivät käärmeistä pidä: j
os kohtaat käärmeen rauhallisissa merkeissä, jää katselemaan sitä pienen välimatkan päästä, jos vain suinkin uskallat. Ehkä silloin huomaat, miten kiehtovia eläimiä käärmeet ovatkaan, ja voit nähdä että kyy on pohjimmiltaan hyvin rauhallinen, pelokas ja jopa sympaattinen olento. Ei se lähde tulemaan sinua kohti, vaan ennemminkin tarkkailee rauhassa häiritsijäänsä tai sujahtaa äkkiä kotikoloonsa turvaan. Katso kyyn selän kaunista kirjailua ja lohikäärmeen suomuja. Ja ehkä huomaatkin, että myös käärmeissä on paljon kauneutta, jota moni vain ei inholtaan näe.

Sininen kyy


Kommentit

  1. Kiitos hienoista kuvista ja todella hyvasta kirjoituksesta! Itse jouduin Kreikassa lahes ensi treffeilla kaarme-nayttelyyn ja silittamaan valtavaa kaarmetta (en muista mika oli). Se oli todella pehmea ja lammin ja vei lopullisesti kaarme-'inhon'. On niita sittemmin osunut useampikin tosi lahelle koti pihalla kun seutu on tosi kivikkoista. Terveiset Kreetan saarelta! Teje

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin olen pitänyt serkkuni lemmikkikäärmettä kädessäni, ja tuo on ihan totta, että käärme on hyvin pehmeä ja lämmin, mikä tulee aika monelle yllätyksenä. Aika erikoinen melkein ensimmäisten treffien kohde kyllä tuo käärmenäyttely :D

      Poista
  2. Hieno tietopaketti,kiitos kovasti! Joskus kauan sitten kyy luikerteli aivan vanhimman tyttäreni varpaiden edestä mökkirannassa...Minä sitä kovasti säikähdin, vaan tytär vain kysyi "Äiti onko se mato?!":)) Kun luonnossa osaa liikkua ja sitä kunnioittaa niin varmasti pärjää...taitavat tosiaan ne eläin parat pelätä enemmän meitä ihmisiä kun me niitä:)♥ Mukavaa heinäkuun loppua sinne♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei siis tainnut olla tyttärellä mitään synnynnäistä käärmekammoa :D Juu saappaat vain jalkaan metsään, niin ihan hyvin sinne mahtuu käärmeidenkin kanssa. Mukavaa viikonloppua! <3

      Poista
  3. Hyvä postaus! :) Pakko sanoa, että aina, kun näistä jutuista puhutaan, minua jotenkin ärsyttää, etteivät tällaiset seikat ole ihan itsestäänselvyyksiä suunnilleen kaikille, vaan niistä täytyy ylipäätään puhua - mutta toisaalta eivätpä ole kovin monet muutkaan sellaiset jutut, joiden jotenkin toivoisin tai usein jopa olettaisin olevan. Paljon valistustyötä vielä riittää. :D

    Tuosta käärmekammon oppimisesta/periytymisestä muistan joskus lukeneeni tutkimustietoa, mutten äkkiseltään osaa sanoa lähdettä, enkä sen kummemmin saa palautettua päähäni yksityiskohtiakaan, joten tähän ei nyt ihan aukottomasti kannata uskoa. Pääpiirteittäin jutun pointti oli muistikuvani mukaan kuitenkin se, että tietyt yleiset kammonkohteet saattavat olla ihmisilläkin ihan suoranaisesti periytyviä eli ihmiset mahdollisesti "kammoavat ihan luonnostaan" tiettyjä asioita, kuten käärmeitä.

    Itse pelko ei toki kuitenkaan periydy, vaan taipumus tai eräänlainen herkkyys siihen. Varsinainen kammo syntyy, kun jokin sattumus ihmisen varhaislapsuudessa ikään kuin laukaisee sen. (Eikä edes välttämättä mikään suoranaisen pelottava tai uhkaava tilanne, vaan jokin vain sellainen, joka riittää herättämään ihmisen luontaisen taipumuksen kammota tiettyjä asioita.) Oletettavasti luonnonvalinta on suosinut herkkyyttä oppia pelkäämään sellaisia asioita, jotka ihmislajin syntyseuduilla olivat mahdollisesti jopa hengenvaarallisia.

    Tämä mielenkiintoinen seikka saattaa siis hyvinkin selittää sen, miksi niin monet ihmiset pelkäävät vaikkapa juuri käärmeitä. Sen ei kuitenkaan pitäisi olla mikään peruste vainota, pahoinpidellä ja tappaa niitä syyttä suotta, vallankaan täällä Suomen olosuhteissa. :(

    viikarivartti.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minuakin ihmetyttää, että vielä on ihmisiä jotka oikeasti luulevat käärmeiden suorastaan väijyvän ihmisiä, ja eivät tajua että kyilläkin on merkityksensä Suomen luonnossa.

      Varmasti juurikin noin tuon pelon kanssa. Melkein kaikessahan on nykykäsityksen mukaan vaikuttamassa sekä perimä että ympäristö, mutta käy järkeen että alttius käärmepelon syntymiselle olisi jo lähtökohtaisesti suurempi kuin pelolle esim. lintuja kohtaan.

      Poista
  4. Jaiks! En pidä käärmeistä ollenkaan. Aivan liian monta kertaa, umpimetsässä on meinannut astua käärmeen päälle. Suunnistuskisoissa on myös tullut käärmeenpuremia juoksijoille. Siellä kun nuo vaatteet ja jalkineet ei pahemmin suojaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suunnistuksessa tosiaan on vähän huonompi juttu, jos sattuu astumaan kyyn päälle...

      Poista
  5. Etpä tosiaan ole käärmekammoinen. Kaikista ei olisi kuvaamaan noin läheltä. Hienoin kuva minusta on tuo jossa käärme on piiloutuneena kanervikkoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan näissäkin pikkuisen zoomattu, mutta aika lähelle uskallan kyllä mennäkin...

      Tuo kanervakuva sekä toinen piilokuva ovat peräisin siltä ainoalta kerralta, kun menin ihan tarkoituksella etsimään käärmettä kuvattavaksi samalta paikalta jolla olin aiemmin törmännyt kyyhyn. Mutta tuolloinpa kyy oli ihan piiloutuneena kanervikkoon ja luulin jo, ettei siitä kuvaa saisikaan. Sitten sain sen pään näkyviin jostain raosta ja huomasin vielä kanervan kukkien olevan siinä kauniisti kehyksenä. Eli ihan hyvä kuva tuli sittenkin :)

      Poista
  6. Hillareissulla useita vuosia sitten hyppäsin ojan yli. Kyitä lähti luikertelemaan saappaan vierestä useita vähän joka suuntaan. Tulipa hoettu tsiljoona kertaa, että hyi että, hyi että... Tämän tapauksen jälkeen olen kyllä hypännyt korkeusennätykseni aina, kun törmään kyihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, siinä voi jo vähän hätkähtääkin jos sattuu monta kyytä jalkoihin

      Poista
  7. Kiitos postauksessa! Itse kuvaan käärmeitä, jotka ovat ehdottomasti kiehtovin kuvauskohde. Molempia tykkään kuvata, mutta ranturi on mielestäni sitä parasta, mitä Suomen luonto tarjoaa. Tällä kertaa halusin tarkistaa tuon myrkyn muodostumisnopeuden. Kiitos siitä ☺️

    VastaaPoista

Lähetä kommentti