Taskut täynnä

Koiranpennun myötä pitkät tunturiretket ovat jääneet vähiin, mutta kyllä sitä pitää kerran talvessa päästä Tuntsalle hiihtämään. Viime viikonloppuna pyysin naapureita koiranvahdiksi ja suuntasin pitkästä aikaa Pohjois-Sallan syrjäisille tuntureille. Aikaisemmin olen tehnyt Tuntsan hiihtoretket yksin, mutta tällä kertaa sain houkuteltua mukaan erään valokuvausta harrastavan tuttavan. Onhan siinä omanlaisensa tunnelma, kun hiihtelee itsekseen tunturissa todellisen erämaan liepeillä, mutta mukavaa oli vaihteeksi hiihtää seurassakin. Ennen kaikkea seura tuntui mukavalta, kun käännyimme Naruskantieltä pikkuiselle ja yllättävän lumiselle Tuntsantielle, jonne ei ilman nelivetoa olisi ollut mitään asiaa. Olisipahan joku työntämässä, jos jäätäisiin jumiin. Pakkastakin oli paljon enemmän kuin oli luvattu, reilut parikymmentä astetta.  Kuskoivantiellä oli vanha kelkanjälki, jota pitkin oli hyvä hiihtää kohti tunturialuetta, eikä liikkuessa pakkasta huomannut juuri muusta kuin huurtuvista hiuk...

Kai se pitää taas vähän syyskuvia tänne laittaa, kun kerran ruskan ihmemaassa asuu. Tällä hetkellä Lapissa eletään itse asiassa jo "takasyksyä", kun parin lumisen viikon jälkeen palattiin taas vesisateeseen. Talvea odotellessa. Tuntsan ruskaa (Sauoivanmurista) Matkalla Koukkutunturiin. Tunturin ympärillä oli niin hienoa vanhaa metsää, että matka huipulle kesti hurjan kauan kun piti vähän väliä pysähtyä puita ihastelemaan. Koukkutunturissa. Tänä syksynä tuntui, että melkein jokaisella tunturiretkellä tuli karhunkakat vastaan. Tällä retkellä ne olivat kuvassa näkyvän tunturilammen rannalla. Tällainen avara tunturimaisema olisi kyllä aika idyllinen ja mukava paikka nähdä karhu (sopivan kaukaa). Maailman sievin riekonmarjamatto (Sauoivanmurista)

  En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut vesien virtauksista:  mistä joet saivat alkunsa, mihin ne päätyivät.  En, ennen kuin kävin Värriötunturilla,  Tuntsan suurella vedenjakajalla.  Kokonaisen päivän kuljin pitkin tunturin pitkää selkää,  kuutoshuipulta neloselle ja takaisin.  Katselin rinteiltä sikiäviä tunturipuroja,  kuinka ne ilmestyvät maan pinnalle kuin tyhjästä,   kasvoivat ja helkkyivät iloisina alas rinteitä pitkin,  kohti suurempia jokia ja kaukaisia meriä.   Ja jokaisen puron alku oli kaunis ja ihmeellinen,  aivan kuten syntymä maailmassa ylipäätään on. Siinä missä alkoi vesi, alkoi elämä. Karu rakka ja nummi vaihtuivat kukkiin, vehreyteen ja pörriäisiin. Kuin keidas keskellä autiomaata. Ja mitä pidemmälle puro ehti, mitä suuremmaksi se kasvoi, sitä enemmmän elämää se säteili ympärilleen. Tämän tunturin vedet laskivat kolmeen suuntaan,  kulkivat kolmea jokea pitkin,  ja päätyivät lopulta kolmeen eri m...

Mielessäni hiihto Sorsatunturiin oli jonkinlainen sallalaistumisriitti. Tuntui, että jokainen kunnon sallalainen oli sinne joskus hiihtänyt, ahkerimmat menivät joka talvi. Edestakaista matkaa tulee suunnilleen 26 kilometriä, eikä latua ole. Kelkkauraa pitkin kuitenkin pääsee, ettei ihan umpisessa tarvitse hiihtää, mutta ihan helposta hiihdosta ei siis ole kyse. Tunturi on Sallan korkein, yltäen 629 metrin korkeuteen, ja muodoltaan se on kaunis ja terävähuippuinen, hieman vuorta muistuttava. Kaukaa horisontista se olikin minua usein kutsunut luokseen. Sorsatunturi Kullavaaralta kuvattuna Maaliskuun puolivälissä suuntasin vihdoin kohti Sorsatunturia, kun osui kohtalaista vaellussäätä vapaapäivälle. Ei ollut liian kylmää tai lumista, ja auringonkin piti vähän pilkahtaa. Pakkasin lämmintä varavaatetta, kameran ja kunnon eväät ahkioon ja lähdin matkaan heti aamusta. Alkumatkasta ei juuri kuvia tullut otettua, mutta lähdettäessä ylös Sorsatunturin rinnettä alkoi matkanteko hidastua, ei niink...

Oli helmikuun toiseksi viimeinen päivä. Aurinko paistoi korkealta päästessäni töistä kotiin, päivät olivat pidentyneet jo huomattavasti keskitalvesta. Nyt ehti jo ihan arkenakin töiden jälkeen ylös tunturiin. Suuntasin kohti Pohjoisempaa Sallatunturia, ajatuksenani lumikenkäillä sen laelle auringonlaskua katsomaan. Taivas oli täysin kirkas. Ehkä siis tällä kertaa onnistuisin, ajattelin. Pohjoisempi Sallatunturi, toiselta nimeltään Iso-Pyhätunturi, on ollut minulle aina vähän oikukas. Useamman kerran olen kiivennyt sen laelle auringonlaskua katsomaan, mutta aina on taivas vetäytynyt pilveen huipulle päästyäni. Koko talven siellä on puhaltanut todella kylmä ja tuima tuuli, ja kun olen yrittänyt viedä siskoani sinne maisemia katsomaan, on ilma ollut aina niin luminen että oikeastaan mitään ei ole näkynyt. "Taas tällainen perinteinen tunturisää", totesi siskoni tuolla reissulla. Erityisesti yksi retki pohjoiselle Sallatunturille on jäänyt mieleeni. Lähtiessä...