Sallan (korkeimmalla) huipulla

Mielessäni hiihto Sorsatunturiin oli jonkinlainen sallalaistumisriitti. Tuntui, että jokainen kunnon sallalainen oli sinne joskus hiihtänyt, ahkerimmat menivät joka talvi. Edestakaista matkaa tulee suunnilleen 26 kilometriä, eikä latua ole. Kelkkauraa pitkin kuitenkin pääsee, ettei ihan umpisessa tarvitse hiihtää, mutta ihan helposta hiihdosta ei siis ole kyse. Tunturi on Sallan korkein, yltäen 629 metrin korkeuteen, ja muodoltaan se on kaunis ja terävähuippuinen, hieman vuorta muistuttava. Kaukaa horisontista se olikin minua usein kutsunut luokseen.

Sorsatunturi Kullavaaralta kuvattuna

Maaliskuun puolivälissä suuntasin vihdoin kohti Sorsatunturia, kun osui kohtalaista vaellussäätä vapaapäivälle. Ei ollut liian kylmää tai lumista, ja auringonkin piti vähän pilkahtaa. Pakkasin lämmintä varavaatetta, kameran ja kunnon eväät ahkioon ja lähdin matkaan heti aamusta.

Alkumatkasta ei juuri kuvia tullut otettua, mutta lähdettäessä ylös Sorsatunturin rinnettä alkoi matkanteko hidastua, ei niinkään rankan nousun, vaan niiden maisemien vuoksi. Puut muuttuivat lumisemmiksi, ja pian tuli vastaan kunnon tykkymetsää, vaikka Etelä-Sallan tuntureilta olivat tykyt tippuneet jo aikapäiviä sitten. 

Pikkuhiljaa eteen avautui näkymää Tuntsan muille tuntureille, joista moni oli jo käynyt varsin tutuksi. Kauempana siinsi profiililtaan komea Sauoiva, jota aina Tuntsalla käydessäni ihailin, mutta jota en varmaan koskaan valloittaisi. Se kun on täyttä rakkakiveä koko tunturi, ja lisäksi Värriön luonnonpuistossa, jossa ei ihan niin vain kuljeskella. Lähempänä taas kohosi yksi suosikkituntureistani, Takkaselkä, jonka kivinen takka erottui nyt lumisena möykkynä huipulla. 

Sauoiva

Takkaselkätunturi

Mörköjä...

Ylhäällä hanki muuttui teräksen kovaksi, ja heitin liukulumikengät pois, niissä kun ei tahtonut enää riittää pito kovalla alustalla. Terävä huippu, viimeinen nousu, häämötti jo edessä.

Sorsatunturin huippu toi mieleeni lumilinnan. Tykyn kuorruttamat kiviröykkiöt olivat kuin muureja kapean huipun ympärillä, ja muurin takaa alkoi jyrkkä, alas viettävä rinne. Istuskelin linnassani, Sallan huipulla, ja katselin alla avartuvia maita kuin ylpeä valloittaja konsanaan. Nyt oli taas yksi etappi saavutettu sallalaistumisen matkallani. 

Ilma oli jo niin keväisen lämmin, ettei huipullakaan tarvinnut laittaa lämpimämpää takkia ylle.

Saavuin takaisin autolle illan hämärtyessä, kroppa väsyneenä mutta mieli virkeänä. Sillä sellaista se on aina Tuntsalla, siellä sielu lepää ja keho saa rääkkiä.