Ensimmäinen kevätpäivä


Oli helmikuun toiseksi viimeinen päivä. Aurinko paistoi korkealta päästessäni töistä kotiin, päivät olivat pidentyneet jo huomattavasti keskitalvesta. Nyt ehti jo ihan arkenakin töiden jälkeen ylös tunturiin. Suuntasin kohti Pohjoisempaa Sallatunturia, ajatuksenani lumikenkäillä sen laelle auringonlaskua katsomaan. Taivas oli täysin kirkas. Ehkä siis tällä kertaa onnistuisin, ajattelin.


Pohjoisempi Sallatunturi, toiselta nimeltään Iso-Pyhätunturi, on ollut minulle aina vähän oikukas. Useamman kerran olen kiivennyt sen laelle auringonlaskua katsomaan, mutta aina on taivas vetäytynyt pilveen huipulle päästyäni. Koko talven siellä on puhaltanut todella kylmä ja tuima tuuli, ja kun olen yrittänyt viedä siskoani sinne maisemia katsomaan, on ilma ollut aina niin luminen että oikeastaan mitään ei ole näkynyt.


"Taas tällainen perinteinen tunturisää", totesi siskoni tuolla reissulla.

Erityisesti yksi retki pohjoiselle Sallatunturille on jäänyt mieleeni. Lähtiessäni aurinko paistoi ja tunturin huippu oli hyvin näkyvissä. Pian pilvet vyöryivät kuitenkin taivaalle, ja ylempänä ilma alkoi muuttua sumuiseksi. Loppumatkasta lumikenkäreitti oli tuiskuttanut umpeen, niin kuin se on melkein aina talvella ollutkin, ja reittimerkit olivat hautautuneet monin paikoin lumen alle. Ja niin siinä kävi, että tämä tuttu tunturi onnistui eksyttämään minut. Kävelin jossain vaiheessa harhaan ja jouduin palaamaan takaisin. Ilma oli jo sakeana sumusta, hanki upotti ja koko reissu alkoi ärsyttää. Olin todella lähellä kääntyä takaisin, mutta kun nyt kerran olin niin lähellä päätin jatkaa loppuun asti, vaikkei ylhäältä taaskaan mitään näkyisi. 

Huipulla oli vastassa tuttu kylmä tuuli, ja sumu oli niin sakeaa ettei siellä nähnyt oikeasti yhtään mitään. Melkein silmiin sattui kun katseli sitä valkeaa tyhjyyttä. Murku se kai on nimeltään, tuo tuntureiden yhtäkkinen ja sakea sumu. Otin kuvan, jossa istuin siellä tyhjyyden keskellä ja mietin, että olihan tämäkin kokemus. Istuttuani siinä hetken alkoi mieleni jo leppyä tälle oikukkaalle tunturille. Sillä oikeastaan juuri siksi minä tuntureita rakastankin, kun ne ovat niin oikukkaita, hurjia ja mahtavia. Tässä on oppinut jopa pitämään tuosta tunturin ulvovasta ja kylmästä tuulesta. 

"Keskellä ei-mitään". Juuri tämän vuoksi mulla on aina tutussakin tunturissa kompassi matkassa varmuuden vuoksi, ainakin jos ei ole ihan pelkkää kirkkautta luvattu koko päivälle.

Mutta palatkaamme nyt tuohon helmikuun lopun perjantai-iltapäivään, jolloin suuntasin jälleen kerran pohjoiselle Sallatunturille, toiveissani nähdä vihdoinkin auringonlasku sen huipulta. Päälläni oli kevyt hiihtotakki ja kainalossa paksu toppatakki, jonka ajattelin vetäistä päälle sitten huipulla. Etelän hiihtolomaviikot olivat juuri päättymässä, ja jälkien perusteella tunturissa oli käynyt paljon muitakin lumikenkäilijöitä. Tällä kertaa tuuli ei ollut tuiskuttanut polkua umpeen, vaan se oli helposti seurattavissa ja kuljettavissa ylös asti. Lumen alle jääneiden reittimerkkienkin tilalle oli tökätty uudet aurauskeppiä muistuttavat merkit. Eivät turistit arvaakaan miten hurja tämä tunturi voi joskus olla, ajattelin kävellessäni pitkin helppoa polkua auringon paisteessa.



Pakkasta oli jonkin verran, mutta aurinko tuntui jo lämpimältä. Oli tyyntä ja hiljaista, kuului vain pientä helinää kun jäätä varisi pois auringon lämmittämiltä oksilta. Tuima tunturin tuuli loisti poissaolollaan, ja jopa huipulla oli suorastaan lämmintä. Ei olisi välttämättä tarvinnut edes sitä toppatakkia, jota raahasin mukanani. Näin lempeällä päällä en ollut tunturia nähnyt sitten viime kesän. Ilmassa oli selvää kevättalven tuntua, ajattelin hymyillen. 


Ja niin ystävällinen oli tunturi tuona päivänä, että se salli minun vihdoinkin nähdä auringonlaskun laeltaan. Pilvet pysyivät poissa kunnes aurinko värjäsi tunturin vaaleanpunaiseksi ja lopulta katosi horisontin taakse. 







Lähtiessäni pois syttyivät kuu ja venus vielä taivaalle. Autolla mittari näytti reilusti yli kymmenetä astetta pakkasta, ja ihmettelin miten tunturissa olikin tuntunut niin lämpimältä.


Kommentit

  1. "Keskellä ei-mitään" -kuva on todella hieno. Murku on ihmeellinen ilmiö! Olen ollut tunturisumussa vain kesällä, jolloin ei tietenkään ollut täydellinen whiteout, kun maanpinta sentään erottui. Voin vain kuvitella, minkälaista oli olla tuollaisessa sumussa. Myös juuri noiden sumujen takia hirvittää, kun ihmiset lähtevät tuntureille ilman kunnon varusteita; koskaan ei voi tietää, miten pian sieltä pääsee pois.

    VastaaPoista
  2. upeita kuvia, postikortti maisemaa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...