Tuntsa hiihtäjää kutsuu


Koiranpennun myötä pitkät tunturiretket ovat jääneet vähiin, mutta kyllä sitä pitää kerran talvessa päästä Tuntsalle hiihtämään. Viime viikonloppuna pyysin naapureita koiranvahdiksi ja suuntasin pitkästä aikaa Pohjois-Sallan syrjäisille tuntureille.

Aikaisemmin olen tehnyt Tuntsan hiihtoretket yksin, mutta tällä kertaa sain houkuteltua mukaan erään valokuvausta harrastavan tuttavan. Onhan siinä omanlaisensa tunnelma, kun hiihtelee itsekseen tunturissa todellisen erämaan liepeillä, mutta mukavaa oli vaihteeksi hiihtää seurassakin. Ennen kaikkea seura tuntui mukavalta, kun käännyimme Naruskantieltä pikkuiselle ja yllättävän lumiselle Tuntsantielle, jonne ei ilman nelivetoa olisi ollut mitään asiaa. Olisipahan joku työntämässä, jos jäätäisiin jumiin. Pakkastakin oli paljon enemmän kuin oli luvattu, reilut parikymmentä astetta. 



Kuskoivantiellä oli vanha kelkanjälki, jota pitkin oli hyvä hiihtää kohti tunturialuetta, eikä liikkuessa pakkasta huomannut juuri muusta kuin huurtuvista hiuksista ja kauluksista. Vain lounastauolla laskeva hiki nostatti pienen vilun, ja oli kaivettava repusta lämpimimmät vaatteet esiin.


Lounastauko kodalla


Kummasti sitä suksi kevenee ja huolet unohtuu kun pääsee tunturimaisemaan, mietin saapuessamme paljakan alueelle. Tauolla hiipinyt vilu oli yhtäkkiä tiessään, ja jalat tuntuivat olevan uutta voimaa täynnä.




Kuskoiva on aina ollut mielessäni lempeä tunturi. Se on loivarinteinen ja laakea, sinne on helppo nousta ja sieltä uskaltaa arempikin hiihtäjä hyvin laskea alas. Se on Tuntsan mittapuulla helposti saavutettava: kesällä maavaraisella autolla pääsee aivan tunturin juurelle, ja talvellakin hiihtomatkaa huipulle on vain noin 5-6 kilometriä. Sen ympäristö on selkeä eikä sinne ihan helposti eksy, eikä lumivyöryjäkään tarvitse loivan tunturin rinteillä miettiä.



Kuskoiva oli lempeällä tuulella nytkin. Taivas pysyi kirkkaana, ja usvaiset pakkaspilvet lipuivat Tuntsan huipulta toiselle. Hanki kantoi hyvin hiihtäjää eikä kylmäkään tuntunut.




Takkaselkätunturi

Värriötuntureiden jono pilkistää sumupilven yli

Kaiken maailman mörköjä tuli vastaan

Pakkashalo


Voi tuota Tuntsan tilaa ja avaruutta

Talvisin Tuntsalla loppuu aina päivänvalo kesken, mutta nyt jollain ihmeen kaupalla meillä jäi jopa päivää yli. Mieli olisi tehnyt jäädä tunturiin auringonlaskuun saakka, mutta pakkasessa odotteleva auto hoputti meitä jo suuntaamaan takaisin. 


Kerrankin ei tarviinnut hiihtää takaisin otsalampun valossa

Auto käynnistyi, emmekä päätyneet ojaan tai jääneet jumiin ajellessamme takaisin pitkin Tuntsantietä. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Kommentit

  1. Mukavaa nähdä Kuskoivan ja Tuntsan talvea kuvissasi. Kaunista on.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti