Taskut täynnä

Viikonloppuna lämpötila kipusi nollan tuntumaan, mikä tarkoitti minulle lumiveistoskelejä. Tällä kertaa päätin tehdä veistoksen julkiselle paikalle, niin että se saattaisi tuoda iloa muillekin ihmisille. Rakensin hiihtoladun viereen ensin karhun, ja se sai ohikulkijoilta niin paljon kiitosta ja ihailua, että innostuin veistämään seuraavana päivänä vähän lisää. Nyt Sallatunturin alueella hiihtäessään voi siis nähdä karhun lisäksi myös lumisen metson ja ketun.  Tältä karhu näytti ensimmäisenä päivänä. Yön aikana oli vielä lämmintä, joten karhu vähän painui kasaan ja kallistui. Nykyään sillä on lyhyemmät jalat ja kaula, ja muutenkin jouduin vähän korjailemaan sitä. Korjattu ja aavistuksen tanakoitunut karhu Lumimetso. Tämä oli eläimistä kaikkein helpoin tehdä, tuskin tarvitsi katsoa mallikuviakaan. Melko tutuksi on metso siis minulle jo tullut...   Lumikettu Ilmeisesti lumieläimet ovat olleet hiihtäjien mieleen, tai ainakin paljon minu...

- Juuri näin me istuimme keväälläkin, sanoi Muumipeikko. - Olimme ensimmäistä päivää hereillä talviunen jälkeen. Kaikki toiset nukkuivat vielä. Nuuskamuikkunen nyökkäsi. Hän istui ja laittoi kaislalaivoja, joiden hän antoi purjehtia virran mukana. - Minne ne menevät? kysyi Muumipeikko. - Sellaiseen paikkaan, missä minä en ole, Nuuskamuikkunen sanoi. Ja laiva toisensa jälkeen kääntyi joen mutkassa ja katosi näkyvistä. - Minulla on suunnitelma, Nuuskamuikkunen sanoi. - Mutta siinä ei voi olla kahta, ymmärräthän. Muumipeikko katsoi hyvin pitkään häneen. Sitten hän sanoi: - Sinä aiot lähteä. Nuuskamuikkunen nyökkäsi. He istuivat hetken ja heiluttelivat jalkojaan joen yläpuolella puhumatta mitään. Joki virtasi lakkaamatta heidän allansa, kauas niihin tuntemattomiin paikkoihin, joihin Nuuskamuikkunen kaipasi ja jonne hän lähtisi aivan yksin. ... - Viivytkö kauan poissa? Muumipeikko kysyi. - En, sanoi Nuuskamuikkunen. Ensimmäisenä kevätpäivänä olen täällä jälleen ja vihellän ikku...

  Lumitaide on hetkellistä. Se kestää päivän, viikon tai kuukauden... Vain niin kauan kuin luonto haluaa. Viimeistään kevättalven koittaessa veistos menettää muotonsa ja katoaa lopulta taivaan tuuliin ja maan puroihin. Toisaalta se on surullista, mutta siinä on myös jotain viehättävää.  On jotenkin mahtavaa katsella kättensä töitä, tietäen, että kohta siitä ei ole jäljellä enää mitään. Sitä täytyy ihailla täysin siemauksin tässä ja nyt. Ja onneksi on sentään olemassa kamerat, joilla saa muistoksi kuvia tuosta hetkellisestä taiteesta. Lumiveistosten teko on minulle lähes jokatalvinen harrastus, ja vuosien saatossa lapsuuden lumiukot ovat kehittyneet hieman monimutkaisemmiksi hahmoiksi. Tässä siis parhaimmat lumitekeleeni vuosien varrelta.  Vapaudenpatsas vuosien takaa. Milou - tuttu kaveri kaikille Tinttejä lukeneille. Milou Tämän kammotuksen teimme kerran veljeni kanssa äitiä säikäyttämään... Lumihirvi Lumiukon kaukainen sukula...

Muutama vuosi sitten rakensin lumitalon pihan pikkueläimille. Päivisin taloa asuttivat terhakat tiaiset, ja yöksi sinne muutti myyräpariskunta. Talon asukkaiden touhuja oli sen verran hauska seurata, että innostuin rakentamaan tänä talvena uuden lumikodin. Myyriä ei ole tällä kertaa näkynyt, mutta linnut ihastuivat uuteen taloonsa (tai sen tarjoiluihin) jälleen ikihyviksi. Huono kännykkäkuva aiemman talon myyräasukkaasta. Malli oli tämän vuoden talossa aika sama kuin edellisessäkin. Ensimmäisenä taloon muutti tomera töyhtötiainen, joka vahti tarkasti uutta kotiaan, eikä päästänyt ketään tunkeilijoita sisään. Taistelu talosta Vähitellen sopu löytyi, ja taloon pääsivät muutkin tintit. Sitten pihapiiriin ilmestyi hieman jähmeästi liikkuva pörröinen talitiainen, ja kyseinen linturavintola suljettiin varmuuden vuoksi salmonellaepäilyn takia. Salmonella voi nimittäin levitä linnusta toiseen ruokintapaikoilla, joissa linnut pääsevät ulost...