Ikuinen talvi

"Miten musta tuntuu, että täällä on aina lunta", huokasi työkaverini ensilumen sataessa Sallaan syys-lokakuun vaihteessa. Jotenkin tuo hetki on piirtynyt tarkasti mieleeni: ikkunan takana leijailevat lumihiutaleet, valkeaksi muuttuva maa ja tuo kaihoisa katse. Tiesinhän minä toki, että Lapissa talvet ovat pitkiä ja tuimia, mutta tuossa hetkessä se alkoi ensimmäistä kertaa konkretisoitua mielessäni. Mitähän tästä talvesta oikein tulee, mietin silloin itsekseni.

No talvestahan tuli sitten ennätyksellisen luminen ja keväästä harvinaisen viileä. Lappi päätti ilmeisesti ottaa heti luulot pois etelän tytöltä, ja antaa talven joka oli triplasti pidempi kuin mihin olin tottunut. Nyt lumi on ollut maassa jo seitsemän kuukautta, ja yhä vain hiihtokausi jatkuu.

Tältä näytti postilaatikkoni talvella.

Tynnyrisauna Naruskalla, Sallan pohjoisosissa.

Millä tästä "ikuisesta talvesta" sitten selviää? No lappilaisella asenteella tietenkin. Sitä olen yrittänyt itseeni imeä tässä vuoden mittaan, ja ilmeisesti olen siinä onnistunut, kun eivät hanget, kinokset ja pakkaset ole alkaneet juurikaan ahdistaa. Joskus alkutalvesta menin valittamaan lumitöistä työkaverilleni, joka totesi, että hän taas on aina pitänyt niistä. "Se on sellaista hyvää hyötyliikuntaa ja yhdessä tekemistä perheen kanssa." Eräs rouva taas totesi, että tuleepahan hyvin hillaa jos on luminen talvi, kun juttelimme lumitilanteesta ja lumitöistä. Lappilaiset eivät pikkujutuista kuten lumesta ja pakkasesta juuri valita, ja antavat asioiden mennä omalla painollaan. Kevät tulee kun on tullakseen, ja sitä odotellessa voi nauttia tavallista pidemmästä kelkkailu- ja hiihtokaudesta.

Riekkoja tuli silloin tällöin vastaan lumikenkäillessä, kerran ehdin ottaa kuvanki.

Jos etelässä elettiin talvella loputonta marraskuuta, niin Lapissa tuntuu vallitsevan nyt ikuinen maaliskuu. Mieleni ei vain osaa käsittää, että kesäkuuhun on aikaa enää pari viikkoa, kun auto pitää vieläkin laittaa lämmitykseen joka aamu ja ikkunasta siintää lähinnä lumikinoksia.

Tykkypuut jaksoivat ihastuttaa läpi talven.

Keväällä piti mennä tunturiin katsomaan, miltä puut näyttivätkään kaiken sen lumen ja jään alla (sama puurypäs kuin edellisessä kuvassa).

Viime viikolla lähdin pienelle iltahiihtelylle eräänä arki-iltana. Sillä pitihän sitä kokeilla, miltä hiihtäminen tuntuu toukokuussa. Laitoin sukset jalkaan, eväät reppuun ja suuntasin metsään. Hanki kantoi vallan mainiosti, ja aurinko paistoi kultaisena taivaalla, vaikka alkoi olla jo myöhä. Päivä on täällä jo yhtä pitkä kuin mitä se on juhannuksen tienoilla eteläisessä Suomessa. 

Vielä on talvea jäljellä, vielä riittää lumisia päiviä...

Suuria pälvipaikkoja ei tuolta kangasmetsästä vielä löytynyt, mutta männyn juurella oli sen verran sulaa, että siihen mahtui juuri ja juuri istahtamaan iltateelle. Auringonlasku muuttui aina vain kauniimmaksi, ja tuo hetki oli niin täydellinen että mieli meinasi pakahtua onnesta. On tämä Lapin arki vaan välillä melkoista luksusta. Eikä siinä hetkessä harmittanut tippaakaan, että olen täällä hankien keskellä enkä jossain, missä on jo lämmintä ja vehreää (tosin lämmintä nyt ei ole edes eteläisessä Suomessa).

Tältä näytti 17.5., jolloin kävin jälleen hiihtämässä. Sillä mitäpä sitä muutakaan täällä toukokuussa tekisi.

Muurahaispesässä oltiin jo herätty :)

Tässä vaiheessa pystyn jo hyvin samaistumaan työkaverini lausahdukseen. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, kun olen viimeksi kävellyt paljaalla maalla metsässä. Toisaalta taas talvi on mennyt yllättävän nopeasti, ja olen nauttinut joka hetkestä. Sillä niinhän se on, että "pitkä vain on talven valta hetken..." 

Ensi viikolle on luvattu Lappiinkin peräti viittätoista astetta. Se tuntuu jo niin lämpimältä, ettei sitä oikein edes osaa käsittää tällä hetkellä.

Kesäkintut

Pihakuukkelit ovat nyt lähteneet metsän kätköihin pesimään. Vähän on jo ikävä, mutta toivottavasti nähdään taas myöhemmin kesällä.

Tässä pari viikkoa sitten kuvaamassani riekossa oli jo ripaus kevättä.