Taskut täynnä

Japanin tryffeli, keisarien ruoka, onnen, pitkän iän ja hedelmällisyyden symboli. Harvalla sienellä on yhtä hohdokas maine kuin himoitulla matsutakella, josta japanilaiset voivat maksaa yli 1000 euroa kilolta. Vaan onko sieni ihmeellisen maineensa veroinen? Sen halusin vielä selvittää viimeisenä Lapin syksynäni, eli ei kun matsutakeja etsimään! Vaan mistä sitä löytää, ja miten sienen tunnistaa?   Käyn läpi kaikki löytämäni kirjoitukset ja kuvat matsutakesta, ja yritän maalata mieleeni kuvaa sen kasvuympäristöstä. Matsutakea eli tuoksuvalmuskaa kerrotaan esiintyvän lähinnä Pohjois-Suomen karuilla, hiekkapohjaisilla mäntykankailla, joissa kasvaa jäkälää, puolukkaa ja kanervaa. Puuston tulee olla kohtalaisen vanhaa. Jossain mainitaan erityisesti harjujen pohjoisrinteiden olevan hyviä kasvupaikkoja.  Tuoksuvalmuskalla on monia hyviä tuntomerkkejä: lakin kuvion sanotaan olevan kuin "vastasyntyneen vasikan märkä karva". Jalka on pitkähkö ja usein käyrä, sieni on tukevasti ja syväll...

Koiranpennun myötä pitkät tunturiretket ovat jääneet vähiin, mutta kyllä sitä pitää kerran talvessa päästä Tuntsalle hiihtämään. Viime viikonloppuna pyysin naapureita koiranvahdiksi ja suuntasin pitkästä aikaa Pohjois-Sallan syrjäisille tuntureille. Aikaisemmin olen tehnyt Tuntsan hiihtoretket yksin, mutta tällä kertaa sain houkuteltua mukaan erään valokuvausta harrastavan tuttavan. Onhan siinä omanlaisensa tunnelma, kun hiihtelee itsekseen tunturissa todellisen erämaan liepeillä, mutta mukavaa oli vaihteeksi hiihtää seurassakin. Ennen kaikkea seura tuntui mukavalta, kun käännyimme Naruskantieltä pikkuiselle ja yllättävän lumiselle Tuntsantielle, jonne ei ilman nelivetoa olisi ollut mitään asiaa. Olisipahan joku työntämässä, jos jäätäisiin jumiin. Pakkastakin oli paljon enemmän kuin oli luvattu, reilut parikymmentä astetta.  Kuskoivantiellä oli vanha kelkanjälki, jota pitkin oli hyvä hiihtää kohti tunturialuetta, eikä liikkuessa pakkasta huomannut juuri muusta kuin huurtuvista hiuk...

Kai se pitää taas vähän syyskuvia tänne laittaa, kun kerran ruskan ihmemaassa asuu. Tällä hetkellä Lapissa eletään itse asiassa jo "takasyksyä", kun parin lumisen viikon jälkeen palattiin taas vesisateeseen. Talvea odotellessa. Tuntsan ruskaa (Sauoivanmurista) Matkalla Koukkutunturiin. Tunturin ympärillä oli niin hienoa vanhaa metsää, että matka huipulle kesti hurjan kauan kun piti vähän väliä pysähtyä puita ihastelemaan. Koukkutunturissa. Tänä syksynä tuntui, että melkein jokaisella tunturiretkellä tuli karhunkakat vastaan. Tällä retkellä ne olivat kuvassa näkyvän tunturilammen rannalla. Tällainen avara tunturimaisema olisi kyllä aika idyllinen ja mukava paikka nähdä karhu (sopivan kaukaa). Maailman sievin riekonmarjamatto (Sauoivanmurista)

  En ollut koskaan ollut kovin kiinnostunut vesien virtauksista:  mistä joet saivat alkunsa, mihin ne päätyivät.  En, ennen kuin kävin Värriötunturilla,  Tuntsan suurella vedenjakajalla.  Kokonaisen päivän kuljin pitkin tunturin pitkää selkää,  kuutoshuipulta neloselle ja takaisin.  Katselin rinteiltä sikiäviä tunturipuroja,  kuinka ne ilmestyvät maan pinnalle kuin tyhjästä,   kasvoivat ja helkkyivät iloisina alas rinteitä pitkin,  kohti suurempia jokia ja kaukaisia meriä.   Ja jokaisen puron alku oli kaunis ja ihmeellinen,  aivan kuten syntymä maailmassa ylipäätään on. Siinä missä alkoi vesi, alkoi elämä. Karu rakka ja nummi vaihtuivat kukkiin, vehreyteen ja pörriäisiin. Kuin keidas keskellä autiomaata. Ja mitä pidemmälle puro ehti, mitä suuremmaksi se kasvoi, sitä enemmmän elämää se säteili ympärilleen. Tämän tunturin vedet laskivat kolmeen suuntaan,  kulkivat kolmea jokea pitkin,  ja päätyivät lopulta kolmeen eri m...

Varmaan jokainen metsokuvaaja siitä haaveilee: että löytäisi sellaisen vanhojen hyvien aikojen soitimen. Soitimen, jossa koppelot pyörisivät suurena laumana mahtikukon ympärillä, ja metsä raikaisi siipien kahinasta kun johtava ukkometso ajaisi kilpailijoitaan pois. Sellaisen löytäminen oli minullakin haaveissa. Olin toki tyytyväinen viime keväänä löytämääni metsopaikkaan. Sekin oli hieno ja suuri etelän soitimiin verrattuna, ja kaiken lisäksi se oli kätevästi tässä ihan lähellä kotia. Viime vuonna tuo soidin vain jäi vielä hieman mysteeriksi. Pääsin kunnolla jyvälle sen toiminnasta vähän liian myöhään, viimeisen telttayöni jälkeen. Lähtiessäni siirsin riistakameran jälkien perusteella lupaavalta vaikuttavaan paikkaan, ja siinähän se soidinkeskus sitten olikin. Riistakameran videoissa näkyi enimmillään viisi koppeloa.  Tänä keväänä palasin odottavin mielin metsometsään. Nyt ei tarvitsisi aloittaa nollasta, vaan soidin olisi jo vähän tutumpi, tietäisin paremmin mihin kohtaan telttan...