Kun revontulista tuli arkipäivää

Lappilaisten suhtautuminen revontuliin tuntui minusta aina hieman käsittämättömältä. Se oli jotenkin arkipäiväistä, jopa välinpitämätöntä. Olkoon vain kuinka yleisiä tahansa, mutta minusta ne olivat niin uskomattoman kauniita, ettei niihin voisi varmasti koskaan kyllästyä. Minä ainakin menisin aina taivaantulia ihailemaan, jos se vain olisi mahdollista, ajattelin saapuessani Lappiin.

Keskiyöllä kotikadun katulamput sammuvat, ja toisinaan valot syttyvät silloin puolestaan taivaalle.

Alkutalvi oli melko pilvinen, mutta kevättalven koittaessa taivas alkoi tosissaan tulistella. Rauhallista kaarta näkyi taivaalla harva se ilta, mutta hienojakin tulia riitti. Tähän talveen mahtui monen monta kaunista revontuliyötä, joita muistelen lämmöllä, vaikka silloin yleensä pakkanen paukkuikin.

Eräs mukava revontulimuisto sijoittuu lyhyen Helsingin reissuni ympärille. Helmi-maaliskuun vaihteessa minun piti käydä yliopistolla viimeisten koulujuttujen vuoksi, ja lensin Kuusamosta Helsinkiin pariksi päiväksi. Iltana ennen lähtöäni taivas leiskui komeasti, melkein kuin Lappi olisi mustasukkaisena halunnut näyttää minulle parhaat puolensa ennen lähtöäni. 

Eikä se Lapin hurmaava käytös siihen päättynyt. Ajellessani lentokentälle aurinko oli juuri nousemassa kirpeänä pakkaspäivänä, ja oli tavattoman kaunista. Mietin huvittuneena mielessäni, että pohjoisessa pitää lähteä hyvissä ajoin lentokentälle, mutta ei siksi että teillä tai kentällä olisi ruuhkaa, vaan siksi että matkalla on pakko pysähdellä jatkuvasti kuvia ottamaan ja maisemia ihailemaan.

Kitkajoki -20 asteen pakkasaamussa.

Saapuessani Helsinkiin maa oli juuri ja juuri valkoinen, siellä oli enemmän lunta kuin oli koko talvena ollut. Tätini sanoi että toin lumen tullessani. Vaan äkkiä se loskaksi ja vedeksi muuttui. Metrossa tuli heti joku kummallinen vanha mies juttelemaan, paasasi miten hieno maa Venäjä oli ja kuinka siellä oli kaikki niin hyvin. Ai niin, tällaistahan se elämä oli Helsingissä, naurahdin mielessäni.

Ajellessani takaisin Sallaan lentokentältä Lappi toivotti minut vastaan avosylin. Revontulet loimusivat taivaalla niin kirkkaasti, etteivät katulamputkaan haitanneet niiden säihkettä. Mietinpä vaan siinä, että Helsinki on mukava kaupunki käydä, ja mukavaa oli nähdä ystäviä ja sukulaisia siellä, mutta kyllä se vaan oli ihanaa palata takaisin pohjoiseen.

Löytäessäni hyvän ja pimeän pysäytyspaikan autolle olivat tulet jo vaimenneet, joten kovin hyviä kuvia en enää saanut. 

Hienoin revontuliyö osui kevätpäiväntasauksen seutuun, mikä tunnetusti on vuoden parasta aikaa taivaantulille. Olin viettänyt puoli päivää Karhutunturissa lumikenkäillen ja palasin kotiin rättiväsyneenä ja karmean nälkäisenä, aivan valmiina sänkyyn. No eikös taivas alkanut sitten tanssia komeammin kuin koskaan, ja sitä jatkui tuntikaupalla. Oli väriä ja säihkettä, vauhtia ja nopeita askelia. Millään ei meinannut päästä nukkumaan. Parhaimpina hetkinä revontulet tanssivat taivaan poikki niin nopeasti, etten oikein edes pysynyt kamerani kanssa niiden perässä. Pitänee vielä vähän harjoitella tuota revontulikuvausta, että osaisi paremmin tehdä kunniaa tällaisille tulille.

Lapissa asumisen ongelmia: ei meinaa päästä rankan päivän jälkeen nukkumaan kun taivas loimuaa liian komeasti.

Sinä yönä näkyi aika paljon punaistakin. 

Taivas räjähti. Vähän jäi harmittamaan, etten osannut kuvata näitä revontulia paremmin! Kuvat eivät todellakaan tee oikeutta sille miten upea tuo yö oli.

Viimeisimpiä revontulia en edes jaksanut kuvata, sillä eipä se niiden kuvaaminen ole laisinkaan yhtä hauskaa kuin katseleminen. Lopulta jopa koitti sekin hetki, että valitsin sängyn hienojen revontulien sijasta. Sitä etelän minäni ei olisi voinut koskaan kuvitella tekevänsä. Oli viikonloppu, eikä seuraavana päivänä ollut mitään ihmeempää ohjelmaa, eli olisin voinut hyvin valvoa. Revontulisovelluksen asteikko näytti kirkkainta mahdollista, vaan siinä vaiheessa iltaa sänky tuntui kutsuvammalta. Olihan noita revontulia jo nähty.

Kauden viimeiset taivaantulet näin muistaakseni joskus maalis-huhtikuun vaihteessa. Se oli arki-ilta, ja revontulimittarit näyttivät lupaavilta. En meinannut saada unta, joten menin hetkeksi ulos katselemaan taivasta. Seisoin siinä omalla takapihallani, ilman kameraa, ja katselin miten tulet nousivat tanssimaan suoraan yläpuolelleni. Oli valokeiloja, nauhoja ja laajempaa rauhallista hohdetta. Mietin miten ihanaa olikaan ihan vain arki-iltana katsella hetki revontulia ennen nukkumaanmenoa. Yhdessä talvessa ei vielä revontuliin kyllästy, mutta kyllä niistä on arkipäiväisempiä tullut. Vähän niin kuin auringonlasku tai täysikuu, tavallisia mutta kuitenkin parhaimmillaan henkeäsalpaavia ja kauniita.