Lohdutuspalkinto

Olen tässä kevään mittaan yrittänyt ahkerasti kuvata metsojen soidinta. Ensimmäisen yöni vietin soitimella jo huhtikuun puolivälissä, mutta teltta oli väärässä paikassa, soidin vielä laimeaa ja kuvat jäivät saamatta. Seuraavana aamuna lähdin pettyneenä pienelle aamukävelylle, kun vastaan tuli pyypariskunta. Eihän pyy mikään metsiemme kuningaslintu ole, mutta ihan suloinen siivekäs sekin.

Pyyt kipittivät eteeni tielle, ja pienen hetken pyyherra juoksi tohkeissaan rouvansa perässä, pyrstö levällään kuin metsolla konsanaan. Vähän niin kuin lohdutuspalkinto, kun en metsoista saanut kuvia, ajattelin hymyillen.

Enpä ollut koskaan nähnyt pyytä pyrstö levällään.

Pyyt nousivat tien viereiseen koivuun ja alkoivat kaikessa rauhassa syödä silmuja, minusta välittämättä. Koskaan ennen en ollut noin rohkeita pyitä nähnyt, ja varmaan olisin päässyt vieläkin lähemmäs niitä jos olisin raaskinut kokeilla.

Loppujen lopuksi tästä keväästä tuli kuitenkin ihan hyvä kanalintujen osalta. Teeri jäi tosin kuvaamatta (vaikka on niitä autosta näkynyt ihan mukavasti), mutta muutoin olen saanut ihan suhteellisen hyvin kuvia alueen kanalinnuista. Ja riemukseni voin paljastaa, että metson soitimesta on tulossa tänäkin vuonna juttua ja kuvia, tällä kertaa tosin Lapin maisemista.