Taskut täynnä

  Se alkaisi taas olla aika sanoa hyvästit taivaantulille ja toivottaa tervetulleiksi valkenevat yöt. Tänäkin talvena katselin revontulia useasti pihalla ja takasuolla ennen nukkumaanmenoa, mutta vain kolmena yönä tuli lähdettyä ihan varsinaisesti niitä kuvaamaan ja kyttäämään, sekä samalla valvottua niin myöhään että näki keskiyön parhaan show'n. Näistä viimeinen, helmikuun lopulle sijoittuva reissu olikin ikimuistoinen: kuu valaisi maisemaa, pakkanen paukkui ja revontulet intoutuivat tanssimaan niin taivaan täydeltä, että olisivat näkyneet Etelä-Suomessakin asti, ellei taivas olisi ollut pilvessä. Silloin oli kuulemma koko muu Suomi pilviverhon alla, ja saimme nauttia Itä-Lapissa lähestulkoon yksityisnäytöksestä. Syksyn ensimmäinen näytös. Toiveena oli saada heijastuskuvia sulasta järvestä, vaan tuuli liikaa. Tulet olivat kuitenkin hienot. Rauhalliset tulet, mutta sain ihan kivan heijastuskuvan kuitenkin. Seuraavana aamuna järvi oli jo kokonaan jäässä. Revontulten nousu. Tämä oli...

  Kun eteläsuomalaiset kaipaavat luonnon rauhaan, he suuntaavat Lapin laduille ja lumikenkäreiteille, Sallassa lähinnä Sallatunturin ympäristöön. Kun taas sallalaiset haluavat nauttia luonnon hiljaisuudesta, he ajavat kunnan pohjoisosiin, laittavat mettäsukset jalkaan ja lähtevät kairaan. Puolentoista Lapin vuoden jälkeen rohkaistuin sen verran, että uskaltauduin itsekin Tuntsalle talviaikaan. Se on kutsunut minua jo pitkään lumisella äänellään, mutta huonokuntoinen ja harvaan aurattava tie, huonot kentät sekä talvinen tunturisää ovat epäilyttäneet tätä suhteellisen kokematonta kairankävijää. Nyt oli kuitenkin luvattu mukavaa pikkupakkasta eikä luntakaan ollut satanut aikoihin, eli tie saattaisi olla ihan ajettavassa kunnossa, ja autonkin pitäisi ihan hyvin käynnistyä.  Hiihdin karvapohjasuksilla (eli liukulumikengillä, mikä on kylläkin mielestäni tyhmä ja huonosti kuvaava nimi) pitkin auraamatonta metsäautotietä. Kelkkailijat olivat tampanneet tienpohjan kovaksi ja suksi kulk...

  Talvi on täällä taas. Tai on ollut jo vähän aikaa, mutta en ole saanut vain aikaiseksi laittaa siitä kuvia. Alkusyksystä vielä hieman hirvitti, että miten sitä jaksaa kohta innostua uudesta talvesta, kun edellinenkin tuntui vasta loppuneen. Toivoin, että tänä vuonna pysyvä lumi tulisi vasta (!) marraskuussa, ja niin siinä sitten kävikin. Siinä vaiheessa olin jo valmis toivottamaan lumen ja sen tuoman valon tervetulleiksi takaisin.  Ensilumen retki Naltiotunturin huipulle lokakuun puolivälissä. Eväänä oli glögiä ja piparia ja oltiin jo vähän jouluisissa tunnelmissa. Ja tässä on syy sille, miksi kyseisellä retkellä oli sallittua fiilistellä joulua, vaikka elettiin vasta lokakuuta: huipulta näkyi (horisontin kirkastuessa hetkellisesti) itse joulupukin koti Korvatunturi. Lokakuun lopun hiihtoretkeltä. Nämä lumet sulivat vielä pois. Järvet jäätyivät loka-marraskuun vaihteessa Marraskuun alussa kävin katsomassa tunturissa vaihteeksi nousevaa täysikuuta. Uusi hento lumikerros oli s...

"Miten musta tuntuu, että täällä on aina lunta", huokasi työkaverini ensilumen sataessa Sallaan syys-lokakuun vaihteessa. Jotenkin tuo hetki on piirtynyt tarkasti mieleeni: ikkunan takana leijailevat lumihiutaleet, valkeaksi muuttuva maa ja tuo kaihoisa katse. Tiesinhän minä toki, että Lapissa talvet ovat pitkiä ja tuimia, mutta tuossa hetkessä se alkoi ensimmäistä kertaa konkretisoitua mielessäni. Mitähän tästä talvesta oikein tulee, mietin silloin itsekseni. No talvestahan tuli sitten ennätyksellisen luminen ja keväästä harvinaisen viileä.  Lappi päätti ilmeisesti ottaa heti luulot pois etelän tytöltä, ja antaa talven joka oli triplasti pidempi kuin mihin olin tottunut.  Nyt lumi on ollut maassa jo seitsemän kuukautta, ja yhä vain hiihtokausi jatkuu. Tältä näytti postilaatikkoni talvella. Tynnyrisauna Naruskalla, Sallan pohjoisosissa. Millä tästä "ikuisesta talvesta" sitten selviää? No lappilaisella asenteella tietenkin. Sitä olen y...