Täydellinen tunturi


Niin upea kuin Pyhä-Nattanen olikin, on eräs toinen tunturi tehnyt minuun vieläkin suuremman vaikutuksen. Ja en nyt puhu Saanasta, jonka valloitimme joitakin vuosia sitten, vaikka upea ilmestys oli sekin. Tämä tunturi ei ole mikään kuuluisuus, oikeastaan harva siitä on koskaan kuullutkaan, eikä siitä löydy netistä montaakaan kuvaa. Ja juuri sen vuoksi minä siihen niin rakastuinkin. Tämä tuntematon ja villi hurmuri on nimeltään Takkaselkätunturi. 

Siskoni tullessa Lappiin halusin viedä hänet jollekin syrjäiselle ja poluttomalle tunturille, sillä juuri niihin olen Sallassa erityisesti ihastunut. Kohteeksi valikoitui Tuntsan Takkaselkätunturi, joka vaikutti nimensä ja kartan perusteella mielenkiintoiselta, ja lisäksi se sijatsi sopivan matkan päässä tiestä. 

Itse asiassa yritimme valloittaa Takkaselkätunturia jo muutamaa päivää aikaisemmin, mutta niinhän siinä kävi että ajoimme harhaan ja päädyimme Venäjän rajavyöhykkeelle. Aurinko ehti laskea, emme koskaan päässeet Takkaselälle ja maaruskan hehkukin vaihtui hämärään ennen kuin ehdimme sitä kuvata. Päätimme siis ottaa koko Tuntsan reissun uusiksi. Jossain vaiheessa tosin harkitsin, että vaihtaisimme Takkaselän johonkin toiseen tunturiin. Olin nimittäin harharetken ansiosta melkoisen ärsyyntynyt koko tunturiin, ja erityisesti siihen pieneen ja pomputtavaan metsätiehen, joka Takkaselälle vei.
"Mutta entä jos se jää harmittamaan meitä jälkikäteen, ettemme koskaan nähneet Takkaselkätunturia? Jos siellä onkin jotain todella hienoa, emmekä saa koskaan tietää sitä?" sisko pohti, ja ylipuhui minut lopulta antamaan Takkaselälle toisen mahdolllisuuden. Niinpä suuntasimme uudelleen sille pomputtavalle ja hitaalle tielle, joka ei yllättäen tuntunutkaan enää niin ärsyttävältä. Varmaankin se johtui siitä, että nyt meillä ei ollut kiire, ja tiesimme etukäteen millainen tie meitä olisi vastassa.


Takkaselkätunturin rinne oli puutonta heti juurelta lähtien.

Tällä kertaa olimme katsoneet reitin kartasta tarkemmin ja löysimme oikealle kääntöpaikalle. Kävelimme ensin kilometrin pitkin umpeenkasvanutta pikkutietä ja sitten toisen kilometrin metsän läpi tunturille. 

Takkaselkätunturi oli muodoltaan nelisakarainen - vähän niin kuin neljän tuulen hattu, kuvaili siskoni - ja sakaroiden keskellä kohosi se kaikkein korkein huippu kivitakkoineen. Jo kiivettyämme ensimmäisen sakaran huipulle tuli vastaan kauniita kivimuodostelmia, ja maisemat olivat hienot heti tunturin juurelta lähtien. 


Tässä kivien keskellä suojassa olisi täydellinen telttapaikka.


Kun kulkee omilla poluilla voi löytää vaikka mitä.


Tuolle päivälle oli luvattu tylsää pilvipoutaa, mutta tunturit eivät tunnetusti noudata mitään sääennusteita. Takkaselkätunturilla vuoroin paistoi aurinko, vuoroin pyrytti lunta. (Ja mainittakoon vielä, että tämä retki tapahtui siis syyskuun puolivälissä, jolloin lumisateet olivat vielä aivan uusi näky Lapissa.) Huipulla saimme tuntea nahoissamme, mitä tuimalla tunturin tuulella oikein tarkoitettiin. Vaikka olen käynyt tuntureilla melkein joka viikko Lapissa asuessani, niin tuollaista viimaa en ollut vielä koskaan päässyt kokemaan. Mikä täydellinen tunturisää, totesimme siskon kanssa siellä tuulessa ja tuiskussa. Juuri tällaista sen kuuluu ollakin. 



Jatkoimme eteenpäin kohti kivistä takkaa, jonka mukaan tunturi oli nimensä saanut. Silloin suuren kiven takaa nousi esiin sakea lumikuuro. Aurinko paistoi lumisateen läpi luoden tunturille mystisen valaistuksen, ja minä ja siskoni olimme aivan myytyjä. Takkaselkätunturi selvästikin pisti parastaan. Aivan kuin se olisi loukkaantnut puheistamme mennä jollekin muulle tunturille. "Katsokaa nyt, mistä meinasitte jäädä paitsi", Takkaselkä tuntui sanovan, ja näyttäytyi meille koko hurjassa komeudessaan.


Tuntsa
Takkaselkätunturin takka



Takan kauniita poimuja.

Söimme eväitä takan suojassa ja katselimme maisemassa lipuvia lumikuuroja. Tuuli pysähtyi leikkimään kiven seinämille ja tuntui kuin takka olisi alkanut soida. Muuta ääntä siellä ei sitten kuulunutkaan. Ei ollut kirkuvia lapsia tai juoruilevia rouvia kuten Pyhä-Nattasella, ja puhelinyhteydetkin olivat katkenneet jo aikoja sitten. Oli vain minä, siskoni ja tunturi. Ja erämaata silmänkantamattomiin. 



Tästä taisi nyt tulla uusi lempitunturimme, totesimme siskon kanssa yksissä mielin. Jokin Takkaselän tunnelmassa vain päihitti jopa Pyhä-Nattasen upeat maisemat ja kivitoorit.


Tuntsan tunturit kuuluvat pulmusten eteläisimpiiin esiintymisalueisiin. Myös riekkoja näkyi tunturilla, mutta niistä ei saatu kuvia.
Paluumatkalla pysäytimme auton vielä Kuskoivan kohdalla. Olin kuullut kesällä ensimmäistä kertaa "Itä-Kairan prinsessasta", joka kirjoitti autiotupien vieraskirjoihin mitä kauneimpia asioita Lapin luonnosta. Eräässä kirjoituksessaan hän pohti, oliko edes maailman rikkaimmalla prinsessalla yhtä suurta punaista mattoa jalkojensa alla kuin hänellä oli. Siitä lähtien olen haaveillut noista punaisista matoista, ja nyt pääsin minäkin kokemaan oman prinsessa-hetkeni. Täydellinen lopetus täydelliselle retkelle.


Maaruska

Kommentit

  1. Ihana postaus, kiitos jakamisesta. Hienot kuvat ja kivat tekstit. Ihana punainen matto.

    VastaaPoista
  2. Vau, mitkä maisemat ja hienot kuvat! <3 Sirkka Ikonen on inspiroiva hahmo. Haaveilen vielä joskus törmääväni prinsessaan sattumalta jossain autiotuvalla, vaikka todennäköisyys onkin pieni. :D

    VastaaPoista
  3. no nyt päätin lähteä ensi kesänä käymään, jos kerran Pyhä-Nattasetkin meinaa jäädä toiseksi. Se on tähän mennessä hienoin kokemani paikka.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...