Rajamailla

Tämä on kertomus retkestä, joka meni hieman pieleen. Onneksi Lapissa huonokin retki on oikeastaan aika hyvä, ja lisäksi otimme koko retken uusiksi myöhemmin. Ja siitä retkestä vasta hyvä tulikin, mutta kerrotaanpa ensin tästä epäonnisesta retkestä Tuntsalla, jossa tiet ovat yllättävän hitaita ajaa ja netistä ei ole apua, kun ajaa harhaan.

Retkemme ajoittui sille viikolle, kun siskoni oli käymässä Sallassa. Pääsin töistä aikaisin ja lähdimme ajelemaan kohti Pohjois-Sallassa sijaitsevaa Tuntsan erämaata. Alkumatkasta näimme risteyksen, josta ajoimme elokuussa vahingossa rajanylityspaikalle. "Joskus olisi kiva käydä katsomassa, miltä rajavyöhyke näyttää metsässä", sanoin silloin. Voitte varmaan jo arvata mitä meille sitten sattui tällä retkellämme.

Matkaa Tuntsalle oli yli sata kilometriä, josta ylivoimaisesti suurin osa ajettiin pitkin kuoppaista ja alati pienenevää hiekkatietä. Viimeiset kilometrit mentiin jo niin pomputtavaa metsätietä, että meinasi hirvittää, vaikka autossa hyvä maavara olikin. 

Suunnitelmana meillä oli kiivetä Takkaselkätunturin huipulle, ja kenties pysähtyä katsomaan matkan varrella tien vieressä kohoavaa Kuskoivaa. Takkaselkätunturin huipulle ei mene polkua, mutta UKK-vaellusreitti kulkee sen läheltä. Meillä ei kuitenkaan ollut iltapäiväretkellämme aikaa kulkea pitkää UKK-reittiä pitkin, joten päätimme ajaa metsäautotietä tunturin toiselle puolelle ja kävellä siitä metsän poikki Takkaselkätunturille.

Jossain vaiheessa matkaa kännykkämme siirtyivät Venäjän verkkoon, ja sitten yhteydet katosivat kokonaan. Onneksi olimme varautuneet tähän ja katsoneet reitin etukäteen, ajattelimme. Suoraan vain yhtenäisellä viivalla merkittyä tietä pitkin, kunnes päätie päättyisi ja vastaan tulisi kääntöpaikka.

Tie kipusi ylemmäs tunturipaljakalle, ja Kuskoivan punaiset rinteet loistivat houkuttelevina reitin varrella. Matkaan oli kuitenkin mennyt yllättävän kauan aikaa, joten päätimme jatkaa kohti Takkaselkätunturia ja pysähtyä Kuskoivalle sitten paluumatkalla, jos ehtisimme. 

Matkalla näkyi hurjasti kanalintuja, kuten tämä ylväs koppelo.

Riekoilla oli jo valkoiset talvihousut jalassa.

Olimme ottaneet kuvakaappaukset kartasta kääntöpaikalta Takkaselkätunturille, mutta tuolle kääntöpaikalle löytäminen olikin yllättävän vaikeaa. Osa katkoviivalla merkityistä teistä oli todellisuudessa ihan samanlaisia kuin yhtenäisen viivan tie, mikä sekoitti päämme. Matelimme pitkin kuoppaista tietä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Aloimme jo epäillä ajaneemme harhaan, kun mutkan takaa tuli näkyviin läjä kylttejä. Arvasimme heti mistä siinä olisi kyse, ja niinhän se oli, että olimme eksyneet taas rajavyöhykkeelle. Tästä taitaa tulla jo perinne kun retkeilemme siskon kanssa Sallassa.

Kaikki tiet vievät Venäjälle, vai miten se sanonta menikään?

Käännyimme ympäri ja lähdimme ajamaan takaisin pitkin turhauttavaa pikkutietä. Aurinko painui jo uhkaavasti alemmas ja tajusimme, ettemme enää ehtisi Takkaselkätunturille, vaikka oikean kääntöpaikan löytäisimmekin. Päätimme siis kiivetä sittenkin Kuskoivan päälle, sinne kun oli lyhyt matka tieltä. 

Meitä tietenkin harmitti, että Takkaselkätunturi jäi näkemättä, mutta oli Kuskoivakin kaunis, vaikka olikin muodoltaan laakeampi. Paljakkaa ja avaruutta riitti, ja olisi melkein voinut kuvitella olevansa ihan pohjoisessa tunturi-Lapissa. Tuntsa on palanut pahasti 1960-luvulla, liekö tuntureiden laaja puuttomuus sen vai minkä lie ansiota.

Harmittelimme myös, että olimme tuhlanneet niin paljon aikaa harharetkeen rajavyöhykkeelle. Kuskoivalla aurinko oli jo painumassa tunturin toiselle puolelle, niin että punainen rinne jäi varjoon. Suurena mattona hehkuvasta maaruskasta ei siis saatu kuvia, sen loiste kun hiipui valon vähentyessä. 

Sen verran nämä kommellukset jäivät kaihertamaan mieltä, että päätimme tulla Tuntsalle uudestaan sunnuntaina, paremmalla ajalla ja päivänvalon aikaan. Ja kuten saimme myöhemmin huomata, se oli oikein hyvä päätös.