Hiihtoretki lappilaisittain

 

Kun eteläsuomalaiset kaipaavat luonnon rauhaan, he suuntaavat Lapin laduille ja lumikenkäreiteille, Sallassa lähinnä Sallatunturin ympäristöön. Kun taas sallalaiset haluavat nauttia luonnon hiljaisuudesta, he ajavat kunnan pohjoisosiin, laittavat mettäsukset jalkaan ja lähtevät kairaan.

Puolentoista Lapin vuoden jälkeen rohkaistuin sen verran, että uskaltauduin itsekin Tuntsalle talviaikaan. Se on kutsunut minua jo pitkään lumisella äänellään, mutta huonokuntoinen ja harvaan aurattava tie, huonot kentät sekä talvinen tunturisää ovat epäilyttäneet tätä suhteellisen kokematonta kairankävijää. Nyt oli kuitenkin luvattu mukavaa pikkupakkasta eikä luntakaan ollut satanut aikoihin, eli tie saattaisi olla ihan ajettavassa kunnossa, ja autonkin pitäisi ihan hyvin käynnistyä. 

Hiihdin karvapohjasuksilla (eli liukulumikengillä, mikä on kylläkin mielestäni tyhmä ja huonosti kuvaava nimi) pitkin auraamatonta metsäautotietä. Kelkkailijat olivat tampanneet tienpohjan kovaksi ja suksi kulki suhteellisen keveästi, vaikka menomatka oli enimmäkseen loivaa ylämäkeä.

Ahkioon sai kätevästi mahtumaan mukaan kunnon eväät ja lämpimiä vaatteita.

Nuoluskurun kodalla alkoi jo olla sen verran nälkä, että tattikeitto maistui. Keitin jälkiruokakahvit mukaan termariin, sillä minulla oli uusi kuksa korkattavana. Ja se pitää tehdä aina jossain erityisessä ja kauniissa paikassa.

Lounaan jälkeen jätin osan tavaroista odottamaan kodalle ja suuntasin ylös tunturiin. Taivas alkoi hetkellisesti kirkastua, ja aurinko näkyi olevan jo laskemassa. Kovin on vielä päivä lyhyt pohjoisessa.

Tunturin juurella vanha kelkkaura katosi lumen alle, ja oli lähdettävä umpihankeen. Kuskoiva on profiililtaan mukavan loiva, eli se on helppo hiihtää ylös, eikä alas laskeminenkaan hirvitä tällaista vähemmän vauhtihirmua laskijaa.

Huipulle päästyäni pilvet olivat jo ehtineet vallata taivaan, ja taisi aurinkokin siinä laskea. Ihastelin rakasta kairaani ensimmäistä kertaa lumipuvussa, ja rakastuin Tuntsaan jälleen kerran uudelleen. Yhtäkään ihmistä en matkallani nähnyt, eikä edes moottorikelkka sattunut kuuloetäisyydelle. Latvalinnustuksen alettua saattaa täälläkin taas näkyä enemmän kulkijoita, mutta mitään tunturikeskusten ruuhkia ei Tuntsalle koskaan tule. Täällä saa hiihtää rauhassa ja nauttia todellisesta luonnon rauhasta.

Mieli lepää

Isän tekemä kuksa vihitty käyttöön

Sumua alkoi nousta tunturiin ja iltakin hämärtyi. Oli siis aika lähteä alas, vaikka mieli olisi tehnyt vielä tutkia tykkypuita ja hiihdellä pitkin paljakkaa. Tänne on varmaan tultava uudestaan sitten kun päivä on vähän pidentynyt, mietin.

Kodalla kokkailin illalliseksi veljeltä saatua sissipastaa ja sitten suuntasin takaisin autolle otsalampun valossa. Päivät menevät niin nopeasti Tuntsalla, varsinkin nyt kun sitä päivää ei paljoa ole. Onneksi Lapissa pimeä ei tunnu yhtä pelottavalta kuin etelässä, tai sitten vain olen itse rohkaistunut, ja kun paluumatka oli enimmäkseen loivaa alamäkeä niin suksikin luisti joutuisasti.