Oma soidin kullan kallis

Varmaan jokainen metsokuvaaja siitä haaveilee: että löytäisi sellaisen vanhojen hyvien aikojen soitimen. Soitimen, jossa koppelot pyörisivät suurena laumana mahtikukon ympärillä, ja metsä raikaisi siipien kahinasta kun johtava ukkometso ajaisi kilpailijoitaan pois. Sellaisen löytäminen oli minullakin haaveissa.

Olin toki tyytyväinen viime keväänä löytämääni metsopaikkaan. Sekin oli hieno ja suuri etelän soitimiin verrattuna, ja kaiken lisäksi se oli kätevästi tässä ihan lähellä kotia. Viime vuonna tuo soidin vain jäi vielä hieman mysteeriksi. Pääsin kunnolla jyvälle sen toiminnasta vähän liian myöhään, viimeisen telttayöni jälkeen. Lähtiessäni siirsin riistakameran jälkien perusteella lupaavalta vaikuttavaan paikkaan, ja siinähän se soidinkeskus sitten olikin. Riistakameran videoissa näkyi enimmillään viisi koppeloa. 

Tänä keväänä palasin odottavin mielin metsometsään. Nyt ei tarvitsisi aloittaa nollasta, vaan soidin olisi jo vähän tutumpi, tietäisin paremmin mihin kohtaan telttani laittaa. Vietin ensimmäisen yöni soitimella huhtikuun puolivälin jälkeen, kun pienimuotoinen lämpöaalto ylsi Lappiin saakka. Lämmin, keväinen keli sai metsotkin innostumaan, ja ne soivat jo ihan komeasti. Jokusen kuvankin onnistuin saamaan.

Tämä metso osoittautui myöhemmin soitimen johtavaksi kukoksi.

Tuon jälkeen kevät jatkui kuitenkin kylmänä ja koleana. Metsometsässä näkyi suhteellisen vähän soidinjälkiä, eikä riistakameraankaan jäänyt kuin yksittäisiä videoita. Metsokuvauksesta haaveillut poikaystäväni tuli Sallaan lomailemaan huhti-toukokuun vaihteessa, joten opastin hänet soitimelleni, missä hän ahkearasti telttaili viikon päivät. Vaan eipä saanut kuvia. Metsot soivat laiskasti, ja jos soivatkin, niin aina eri paikassa kuin missä hänen telttansa oli. Metso ei selvästikään ole helppo laji, ei edes silloin, kun on soidinpaikka ja soidinkeskus jo valmiina tiedossa. Ja siltikään en oikein ymmärrä, miten tuo oli mahdollista. Se oli todellinen epäonnen huippu.

Voit lukea poikaystäväni metsokokemuksesta täältä.

Toisaalta ei se metsokuvaus kuulemma onnistu aina ammattikojullakaan. Kuulin juttua kuvaajasta, joka oli ollut luontokuvausyrityksen kojulla kymmenen yötä, eikä saanut saaliiksi kuin kaksi huonoa kuvaa ukkometsosta.

Poikaystävän loma loppui, ja minä suuntasin vuorostani yksin metsometsään. Ja siitä se kevät sitten metsoilla alkoi. Koppelot laskeutuivat maahan ensimmäistä kertaa, juurikin siihen missä telttani oli. Kukot pyörivät ympärillä niin lähellä, että niiden pyrstösulat hipoivat välistä teltan seiniä, ja kuuli miten niiden siipisulat suhisivat hankea vasten. Kuviakin tietysti tuli.

Soidinhuippu oli kuitenkin vasta alkamassa. Seuraava, lumisateisempi yö oli hukkareissu, ja sitä seuraavanakin aamuna metsot pyörivät turhan kaukana teltasta. Muutamaa päivää myöhemmin ilma lämpeni juuri sopivasti helatorstaiksi (eli vapaapäiväksi). Olin uumoillut sen olevan hyvä aamu metsoilla, mutta silti se yö pääsi yllättämään minut. Jo 10 aikaan illalla alkoi teltan takaa kuulua naksuntaa ja lumessa narisevia askeleita, kun johtajakukko asteli paikalle, niin läheltä, että uskalsin tuskin hengittää. Koppelotkin saapuivat soitimelle jo ennen puoltayötä, ja aamuyöstä niitä oli maassa 11-12 kappaletta, eli paljon enemmän kuin olin osannut toivoakaan. Lähisoitimeni oli sittenkin juuri sellainen unelmieni soidin, jonka koko komeutta en vain ollut viime vuonna päässyt näkemään.

Lapin yöt ovat toukokuussa jo niin valoisia, etteivät metsot malta nukkua ollenkaan, mutta kuitenkin sen verran hämyisiä, ettei valo oikein riitä kuvaamiseen. Suurimman osan ajasta saikin vain keskittyä katsomaan tätä esitystä hämärässä, mikä oli aika mukavaa sekin. 

Viikonloppuna poikaystävä tuli uudestaan Sallaan, sen verran oli jäänyt kaihertamaan se epäonnistunut viikko soitimella. Lähdimme taas metsään yöksi yhdessä, ja nyt pääsi hänkin kokemaan, mitä metson soitimen seuraaminen parhaimmillaan on. Johtava ukkometso soi jälleen illasta aamuun aivan telttojemme edessä, ja koppeloitakin oli vielä maassa viisi. 

Höyhenet ojennukseen parittelun jälkeen.

Näiden öiden jälkeen myhäilin itsekseni, miten hyvän soitimen olin löytänyt. Ei tämäkään toki täydellinen ole, rinne saisi olla toiseen ilmansuuntaan, niin että aurinko paistaisi metsään aikaisemmin aamulla. Myös soidinkeskus saisi olla houkuttelevampi ukkometsoille, kuten selkeä pieni mäki, niin että ne pyörisivät siinä kuvattavina myös silloin kun koppeloita ei ole paikalla, eivätkä haahuilisi milloin missäkin isolla reviirillään. 

Tällä soitimella on kuitenkin nykypäivän mittapuulla hyvin lintuja. Koppeloita on pakko olla pitkälle toistakymmentä, ukkometsoja laskin videoista ja kuvista vähintään seitsemän kappaletta (mahdollisesti enemmänkin, kaikki kuvien metsot kun eivät olleet selkeästi tunnistettavissa), ja jokunen poikametsokin siellä lisäksi pyöri. Ja mitä nyt kuulin muutaman ammattikojun tapahtumista, niin oli tämä soidin ainakin tänä vuonna melkein parempi: enemmän lintuja, linnut olivat paremmin näkösällä, ja myös paritteluita taisi päästä paremmin seuraamaan. Itse sain todistaa kahden yön aikana yhteensä 10 parittelua, joista isosta osasta sain kuvamateriaaliakin.

Mutta ennen kaikkea, tämä oma soidin on rakas ja hieno siksi, että se on itse löydetty, ja lähellä kotia. Sen etsimiseen ja kartoittamiseen on käytetty hurjasti aikaa, ja kun se sitten osoittautuukin oikeaksi helmeksi, niin kyllähän se tuntuu mahtavalta.

Tein soitimelta jälleen myös videon, johon kirjoitin vähän tarinaa mukaan, niin tulevat nämä metsot myös katsojalle yhtä tutuiksi kuin minulle. Kun tunnistettavia ukkometsoja oli ainakin se seitsemän kappaletta, niin video sai tietenkin teemakseen Setsemän veljestä. Ja sehän sopi tähän kertomukseen kuin nokka päähän, sillä metsojen ja Kiven veljesten sielunmaisemista löytyy aika paljon samaa: metsän siimeksessä asustelua, naapureiden kanssa nujakointia ja morsiamesta kilpailua. Katso siis allaolevalta videolta, miten Juhani-metson ja muiden veljesten morsionhakureissussa kävi. 

Jos aikaa tai kiinnostusta tälle lyhytelokuvalle ei ole, niin katso sitten alta lyhyempi video soitimen parhaista paloista, ilman kehystarinaa.