Vasanleikko

"Tänään laitetaan tokka kasaan Haapavaarassa. Vasat laputetaan ja katsotaan omistajat sekä korvamerkitään yön päälle. Tervetuloa!" 
Tuollainen viesti tuli muutaman tunnin varoitusajalla, kesken työpäivän. Suunnitelmissa olisi ollut jäädä seuraamaan oikojan työskentelyä pitkälle iltaan, vaan vasanleikko kuulosti sillä kertaa mielenkiintoisemmalta. Niin hammaslääkärin työt vaihtuivat lennosta porohommiin.

Hain töiden jälkeen nopeasti kameran kotoa, nappasin lomailevan työkaverin matkan varrelta ja lähdimme ajelemaan pitkin pieniä ja kuoppaisia hiekkateitä. Jälleen kerran sain olla tyytyväinen, että autossani on kunnon maavara. Pienemmällä ajoneuvolla ei oltaisi välttämättä päästy perille asti. 

Saapuessamme paikan päälle oli vasojen laputus jo loppusuoralla, mutta vähän ehdin sitäkin vaihetta nähdä. "No niin, meillä on vielä yksi erä poroja jäljellä. Nyt hammaslääkäri tänne sisälle aitaukseen ottamaan vasoja kiinni", huikkasi työkaverin tuttu poromies, ja niin pääsin itsekin kokeilemaan porohommia edes vähäsen. En onneksi ehtinyt siinä touhun tiimellyksessä katsoa, kuinka leveästi paikalliset mahtoivatkaan hymyillä vasankäsittelytaidoilleni...

Vasat saivat numerolaput kaulaansa ja sitten tuhatpäinen tokka pääsi isompaan aitaukseen rauhoittumaan. Siellä emät ja vasat etsivät toisiaan roukuen, ja sellaista porokuoroa ei etelän tyttö ollut koskaan kuullutkaan. Poromiehet suuntasivat kahvi- ja makkaranpaistotauolle, sillä ilta oli vielä nuori ja töitä tuntikaupalla edessä.

Pikkuhiljaa roukuminen laantui vaadinten ja vasojen löytäessä toisiaan. Poromiehet kävelivät hissukseen aitauksessa ja kirjasivat ylös, mikä vasa seurasi mitäkin vaadinta. "Saatte tekin tulla tänne aitaukseen sisälle jos olette rauhassa", sanoi opasporomiehemme ja niin me mentiin. Monissa paikoissa tässä vaiheessa ei tokan sekaan välttämättä päästetä "turisteja", sillä mitä vähemmän ihmisiä, sitä rauhallisempia porot ovat. Kyseinen poromies oli kuitenkin sitä mieltä, että uusien ihmisten tutustuttaminen poronhoitoon oli vain ihan hyvä juttu.

Istuskelimme siinä useita tunteja, katselimme poroja ja kuuntelimme poromiesten kertomuksia elämäntavastaan (sitä se kuulemma enemmän on kuin ammatti). Aurinko tuli esiin pilvien takaa ja iltavalo oli juuri parhaimmillaan kun piti jo lähteä, sillä seuraavana päivänä olisi työpäivä. Myöhemmin sain kuulla, että lämpimän sään vuoksi osa vasoista ei ollut meinannut jaksaa etsiä emäänsä, joten varsinaiseen korvamerkintävaiheeseen oltiin päästy vasta kahden aikoihin yöllä. 

Hieman harmitti, että vasanmerkintä osui keskelle työviikkoa, jolloin ehdin näkemään sen alkua vain vähäsen ja loppu jäi kokonaan näkemättä. Vasanleikko yöttömän yön kultaisina tunteina olisi nimittäin ollut varmasti melkoinen kokemus, vaikka varsin mukavat muistot minulle jäi tästäkin illasta.