Taskut täynnä

Olen tässä kevään mittaan yrittänyt ahkerasti kuvata metsojen soidinta. Ensimmäisen yöni vietin soitimella jo huhtikuun puolivälissä, mutta teltta oli väärässä paikassa, soidin vielä laimeaa ja kuvat jäivät saamatta. Seuraavana aamuna lähdin pettyneenä pienelle aamukävelylle, kun vastaan tuli pyypariskunta. Eihän pyy mikään metsiemme kuningaslintu ole, mutta ihan suloinen siivekäs sekin. Pyyt kipittivät eteeni tielle, ja pienen hetken pyyherra juoksi tohkeissaan rouvansa perässä, pyrstö levällään kuin metsolla konsanaan. Vähän niin kuin lohdutuspalkinto, kun en metsoista saanut kuvia, ajattelin hymyillen. Enpä ollut koskaan nähnyt pyytä pyrstö levällään. Pyyt nousivat tien viereiseen koivuun ja alkoivat kaikessa rauhassa syödä silmuja, minusta välittämättä. Koskaan ennen en ollut noin rohkeita pyitä nähnyt, ja varmaan olisin päässyt vieläkin lähemmäs niitä jos olisin raaskinut kokeilla. Loppujen lopuksi tästä keväästä tuli kuitenkin ihan hyvä kanalint...

Piipitys ja pienten siipien hyrinä valtaa metsän, kun pyypoikue pyrähtää lentoon edessäni. Poikaset ovat vasta pieniä höyhenpalloja, mutta hyvin ne siivet näköjään jo kantavat. Näitä metsätipuja katsellessa sitä jaksaa aina ihmetellä, millaisia selviytyjiä eläinlapset osaavat olla.  Elämä edessä odottaa, vaan kyllä ne siivet jo kantaa. Metsäkanalintujen poikaset eivät ole mitään uusavuttomia ja hemmoteltuja kakaroita. Ne lähtevät pesästä miltei heti kuoriuduttuaan ja oppivat lentämään päivien tai viikkojen kuluessa. Pyynpojat osaavat lentää auttavasti jo neljän päivän ikäisinä, teerellä siihen menee viikko tai pari, ja metson siivet kantavat vasta 3-4 viikon iässä. Metsäkanalintujen poikasille ei myöskään kanneta ruokaa valmiina suuhun, vaan ne etsivät itse syötävänsä. Emot pelkästään näyttävät mallia ja johdattavat lapsensa hyville ruokamaille.  Teerirouvat ja koppelot pärjäävät mainiosti yksinhuoltajina. Sillä mihin sitä kukkoa edes tarvitsee, jos lapset ovat...