Taskut täynnä

  Pari viikkoa sitten nämä kaksi "tonttua" lähtivät vaeltamaan omiensa pariin. Myyttinen Korvatunturi oli kutsunut meitä luokseen siitä lähtien, kun viime syksynä kävimme katsomassa sitä Naltiotunturin laelta. Se kohosi horisontista terävähuippuisena ja jylhänä kuin vuori, erottuen selvästi muusta maisemasta. Ja kyllähän joulun salaisuuskin kiehtoi. Millainen olikaan tuo salaperäinen tunturi, jonka kerrottiin olevan Joulupukin koti? Tunturi, jonka kaikki tunsivat nimeltä, mutta josta suurin osa suomalaisista ei silti tiennyt paljon mitään? Kirjoituksen lopusta löytyy muutamia käytännön vinkkejä  ja tarkempaa tietoa niille, jotka myös suunnittelevat Korvatunturin vaellusta. Korvatunturi ensilumen aikaan. Naltiotunturille näkyvät kaikki kolme korvaa, joista kaksi on Suomen ja yksi Venäjän puolella. 1. Päivä: Kemihaara - Vieriharju (10 km) Ajelimme siskon kanssa Savukosken pohjoisosiin, jossa Korvatunturi sijaitsee. Joulu on läsnä Joulupukin kotipaikkakunnalla kesälläkin: se näk

  Pablolla oli viiriäiskoiran paksu kallo ja noutajan suuri sydän. Se ei ollut mikään täydellinen mallikoira, ei ulkonäöltään eikä käytökseltään, mutta maailman paras koira se kuitenkin oli. Tiedän, että olen käyttänyt tuota titteliä kahdesta toisestakin koirasta aikoinaan, mutta se ei tee siitä yhtään vähempää totta.  Pablo oli kunnon koira. Sellainen, joka oli aina valmis lähtemään mukaan, satoi tai paistoi, tai vaikka jalat olisivat kipeät tai tassut jäätyisivät. Se oli myös maailman kiltein koira. Koskaan se ei näyttänyt hampaitaan tai edes murissut ihmisille, vaikka sitä miten olisi kiusannut.  Kun yritettiin lähteä kävelylle ilman Pabloa, ja sanottiin että " Pablo jää kotiin". Tuskin yksikään koira on saanut minua nauramaan samalla tavalla kuin Pablo. Ensinnäkin, se oli maailman epäkuvauksellisin koira. Suuret posket ja korvat hyllyivät sinne ja tänne, kuola lensi, ja toisinaan se oli kuvissa vain epämääräinen musta möykky. Joulukorttikuvan "Darth Vader" Musta

Varmaan jokainen metsokuvaaja siitä haaveilee: että löytäisi sellaisen vanhojen hyvien aikojen soitimen. Soitimen, jossa koppelot pyörisivät suurena laumana mahtikukon ympärillä, ja metsä raikaisi siipien kahinasta kun johtava ukkometso ajaisi kilpailijoitaan pois. Sellaisen löytäminen oli minullakin haaveissa. Olin toki tyytyväinen viime keväänä löytämääni metsopaikkaan. Sekin oli hieno ja suuri etelän soitimiin verrattuna, ja kaiken lisäksi se oli kätevästi tässä ihan lähellä kotia. Viime vuonna tuo soidin vain jäi vielä hieman mysteeriksi. Pääsin kunnolla jyvälle sen toiminnasta vähän liian myöhään, viimeisen telttayöni jälkeen. Lähtiessäni siirsin riistakameran jälkien perusteella lupaavalta vaikuttavaan paikkaan, ja siinähän se soidinkeskus sitten olikin. Riistakameran videoissa näkyi enimmillään viisi koppeloa.  Tänä keväänä palasin odottavin mielin metsometsään. Nyt ei tarvitsisi aloittaa nollasta, vaan soidin olisi jo vähän tutumpi, tietäisin paremmin mihin kohtaan telttani la