Koirista parhaimmalle

 

Pablolla oli viiriäiskoiran paksu kallo ja noutajan suuri sydän. Se ei ollut mikään täydellinen mallikoira, ei ulkonäöltään eikä käytökseltään, mutta maailman paras koira se kuitenkin oli. Tiedän, että olen käyttänyt tuota titteliä kahdesta toisestakin koirasta aikoinaan, mutta se ei tee siitä yhtään vähempää totta. 

Pablo oli kunnon koira. Sellainen, joka oli aina valmis lähtemään mukaan, satoi tai paistoi, tai vaikka jalat olisivat kipeät tai tassut jäätyisivät. Se oli myös maailman kiltein koira. Koskaan se ei näyttänyt hampaitaan tai edes murissut ihmisille, vaikka sitä miten olisi kiusannut. 

Kun yritettiin lähteä kävelylle ilman Pabloa, ja sanottiin että " Pablo jää kotiin".

Tuskin yksikään koira on saanut minua nauramaan samalla tavalla kuin Pablo. Ensinnäkin, se oli maailman epäkuvauksellisin koira. Suuret posket ja korvat hyllyivät sinne ja tänne, kuola lensi, ja toisinaan se oli kuvissa vain epämääräinen musta möykky.

Joulukorttikuvan "Darth Vader"

Musta tutuu että mä näytän ihan samalta jos yritän hymyillä kameralle.

Sirkustempuissa ei Pablo osannut loistaa muutoin kuin pellen roolissa. Se unohti vanhat temput sitä mukaa kun sille yritti opettaa uusia (ei toki tyhmyyttään, mutta sitä ei vain kiinnostanut se homma pätkääkään), ja jossain vaiheessa se keksi yhdistää kaikki osaamansa käskyt. Sanoi Pablolle minkä komennon tahansa, niin se meni maahan, haukahti ja irvisti. Kannattaahan se varman päälle tehdä kaikki temput kerralla niin ei tarvitse muistaa mikä käsky tarkoitti mitäkin.

Pablon "pään kuplimiset" aina kun se söi rähmää tai verta.

Mieleeni on jäänyt eräs ilta, kun opetimme Pablon hyppäämään kontallaan seisovan pikkuveljeni yli. Hypätessään Pablo laski tassunsa veljen selän päälle, jolloin veli lysähti koiran painosta maahan, ja se oli meistä niin hauskan näköistä että päätimme esittää tempun kylään tulleille vieraillemme. Silloin "hyppy"-käskyn kuullessaan Pablo päättikin sukeltaa veljen mahan ali, ihme että suuri koira edes mahtui siitä menemään. Ja voi että me kaikki nauroimme.

Tämän siitä saa kun nimeää koiransa Pablo Picasson mukaan... Oli pakko juuri se karamelliväripurkki kauppakassista varastaa. Pablo käytti taiteellista silmäänsä ahkerasti myös kodin huonekalujen tuunaamsiessa.

Viimeksi Pablo sai minut nauramaan vedet silmissä jouluna, kun olin edellisen kerran käymässä kotona. Isä oli laittavinaan herkun Pablon nenän päälle, niin kuin sillä oli usein tapana tehdä, ja sanoi "paikka", mutta oikeasti sormien välissä olikin tällä kertaa vain ilmaa. Pablo nyrpisteli nenää, irvisteli suurilla poskillaan ja siristeli silmiään, tasapainotteli näkymätöntä herkkupalaa kuononsa päällä niin keskittyneesti, että olin ratketa naurusta. Ja sitten se luvan saatuaan yritti napata olemattoman herkun ilmasta suurella maiskautuksella, ja katsahti meihin hämillään ja pettyneenä. Olisittepa nähneet sen!

Kuolakoru

Pablolla oli noutajan suu. Se oli harvoin tyhjä, ja vuosien varrelta sieltä löytyi kaikenlaista. Pihalta tulevan koiran suu oli usein täynnä pieniä kiviä, välillä ihmettelimme kuinka paljon niitä sinne oikein mahtuikaan. Niitä sitten kaivettiin sormin poskien sopukoista ja käytiin heittämässä takaisin ulos, ja vähän ajan kuluttua kuului "kops" kun vielä yksi piilossa ollut kivi tipahti suusta lattialle, ja jonkin ajan kuluttua vielä toinenkin. Erityisesti Pablon ollessa iloinen, hermostunut tai peloissaan oli suuhun saatava jotain. Joskus se meni aivan sekaisin kun joku tuli kotiin, eikä lähistöltä löytynyt mitään lelua tai tyynyä, kerrassaan mitään suuhunpantavaa. Tulijaa se ei voinut mennä tervehtimään ennen kuin suu oli saatu täyteen.

Oli siellä suussa välillä myös kaikkea kiellettyä, kuten linnunpoikasia, joita se salaa napsi polun varrelta suuhunsa. Sitten se käveli niin muina koirina, ettei suussa olevaa aarretta edes huomannutkaan. Jossain vaiheessa sitä sitten tajusi, että mitenkäs Pablo kulkee suu kiinni eikä kieli pitkällä kuten yleensä, ja kun suuhun kurkisti niin lintuhan sieltä löytyi. Myös rupikonnia Pablo nappasi useamman kerran, ja kuolasi sen jälkeen kuin raivotautinen. 

Kerran Pablon avatessa suunsa sieltä lensi ulos perhonen. Niin hellä on noutajan suu.

Ei kannattaisi syödä rupikonnia.

Tai vähintäänkin kannattaisi oppia kerrasta.

Pablo ei ollut nirso koira, vaan sille kelpasi kaikki ruoka. Oliivit se tosin töi irvistellen, mutta söi kuitenkin. Pablon makuun olivat myös monet älllöttävät asiat, kuten jätekaivon sisältö ja hirven sisälmykset. Metsästäjien jättämiä hirven jämiä se kävi syömässä viikkotolkulla mökin lähellä, ja vielä keväälläkin lumien sulettua se muisti tuon apajansa ja suuntasi sinne herkuttelemaan. Kaikenlaisessa pahassa se kävi myös kellimässä, sitä koiraa tuli kyllä pestyä.

Pablo oli hyvä ruokavahti, eivätkä sen vahtimat kakkupohjat, pasteijat tai pullat koskaan päätyneet hukkaan...

Mainitsinkin tuossa alussa, että Pablo oli perinyt viiräiskoiraisältään paksun kallon, mutta myös tarkan nenän. Kävelyillä se kulki aina nenä maassa, ja kun sen kanssa leikki piilosta, niin se jäljitti tiensä helposti piileskelijöiden luo. Piti aina tehdä kaikenlaisia harhautuskierroksia ja vääriä hajujälkiä, että hommaan tuli vähän haastetta. Varmaankin myös ne korvat tulivat viiriäiskoiralta, niillä kun oli tapana välillä kadota, jos edessä oli jotain mielenkiintoista ja ihmisiltä tuli tylsiä käskyjä. Silloin ne korvat eivät kuulleet mitään.

Pablo ei saanut tulla sohvalle, mutta sinne se aina yöllä salaa hiipi. Kerran herättin keskellä yötä siihen, että olohuoneesta kuului puhetta. Pablohan se siellä katseli Animal Planetia. Oli ilmeisesti sohvalla kylkeä kääntäessään kierähtänyt kaukosäätimen päälle. 

Pablo oli hyvä odottaja, tuo ominaisuus oli ilmeisesti peräisin noutajaäidiltään. Se tiesi, mihin aikaan kotiväki pääsisi töistä, ja että perjantai-iltana me lapset saapuisimme viikonlopuksi kotiin. Silloin se istui uskollisesti mökin nurkalla ja katseli tielle päin, odottaen. Viime joulun jälkeen, palattuani takaisin Sallaan, tuli äidiltä viesti: Pablo täällä odottaa sinua. Se oli perjantai-iltana mennyt toiveikkaana istumaan mökin nurkalle, jospa tulisin kotiin viikonlopuksi, kuten minulla oli ennen tapana tehdä useammin, kun asuin lähempänä kotia. 

Tuona jouluna näin Pablon viimeksi. Sanoin jo silloin kunnolliset hyvästit, niin kuin nykyään joka kerta. Lonkkavikaisen koiran kanssa ei nimittäin koskaan tiedä, milloin ne nivelet sitten pettävät, ja nähdään viimeisen kerran. Kerroin sille, miten hyvä ja rakas koira se oli. "Älä jooko kuole ennen kuin palaan kesällä", kuiskasin sen korvaan.

Vaan ei haittaa, Pablo, saat nyt mennä. Kiitos näistä yhteisistä vuosista, niitä tuli loppujen lopuksi enemmän kuin aluksi ajattelimme. 

Ensi kerralla, kun palaan kotiin, ei siellä istu enää tuttu musta möykky mökin nurkalla odottamassa. Jos joku taivas on olemassa, niin siellä se varmaan nyt istuu iltaisin pilven reunalla, perhettään odottaen. Onneksi sillä on siellä sentään jo naapurin koirakaveri seurana.

Joku sanoi kerran, että ensimmäisen koiran menettäminen on kauheaa, kuin luopuisi perheenjäsenestä. Ei se vielä kolmannenkaan kohdalla juuri helpommalta tunnu, paitsi siinä mielessä, että nyt ymmärtää asian paremmin kuin lapsena. Että nyt oli oikea hetki päästää irti. Ja että se on rakkautta sekin. 

Hyvästi Pablo, maailman paras, hassuin ja rakkain koira. 

Siskoni ottama kuva Pablon viimeiseltä päivältä.