Taskut täynnä

Menin jo lupailemaan että perhospostaukset olisivat ohi tältä vuodelta, vaan kuinkas sitten kävikään... Vastaan tuli kuitenkin vielä yksi sen verran komea perhonen, että kyllähän se nyt ansaitsee päästä tähän blogiin. Tämäkin perhonen on itse asiassa ritari, joten joka tapauksessa voin sentään pitää sanani siitä, että päätän perhoskauteni ritareihin. Tällä kertaa kuvauskohteena oli kuitenkin se vähemmän tunnettu "yön ritari" eli siniritariyökkönen.  Siniritariyökkönen on yökkösistä suurin ja muutenkin yksi Suomen suurimmista perhoslajeista. Sen siipiväli hipoo jo kymmentä senttiä, ja kun siivet ovat vielä leveät ja vartalokin tukeva, näyttää perhonen suorastaan valtavalta.  Tämä yön ritari oli liikkeellä hyvin synkkänä ja jopa aavistuksen myrskyisänä syysyönä. Sellaisina öinä niitä ritareita nimittäin kaikkein eniten tarvitaan. Urheana se lensi läpi sateen ja pimeyden, kunnes näki synkkyyden keskellä pienen pilkahduksen valoa. Se oli pieni mökki. ...

Kesä alkaa olla pikku hiljaa lopuillaan, joten nyt olisi sitten viimeisen perhospostauksen aika. Ja mihinpä sitä olisikaan perhoskesä mukavampi päättää, kuin kuviin upeasta ritariperhosesta. R itareista kirjoitin kyllä jo  aiemminkin , silloin kun sain niistä ihka ensimmäiset kuvani. Mutta eivätpä ne ritariperhoset siihen loppuneet, vaan niitä liihotteli vastaan yhdellä jos toisellakin kävelyllä, ja myös kuvia tuli mukavasti lisää. Tämä kesä tuleekin jäämään mieleeni (paitsi kylmänä ja koleana, myös) ritariperhosten kesänä, sillä en ole koskaan aiemmin nähnyt niitä edes lähellekään näin runsaasti.  Tässä siis vielä muutama kuva upeasta ja uljaasta perhosritaristamme :) Näissä neljässä kuvassa on kaikissa sama ritariperhonen, joka asusti pienen laskettelukeskuksen huipulla. Siellä se lenteli monesti, kun käväisin mäen päällä. Pari kertaa ritariperhonen piipahti käymään myös mökkipihassamme. Suureksi riemukseni tuo vierailija oli erityisen rohkea ...

Keisarinviitalla on aika komea ja mahtipontinen nimi, mutta uljaasti perhonen pystyy sen kantamaan. Se on hopeatäplistä suurin ja näyttävin, ja taivuttaessaan siipensä kaarelle tuo se tosiaan mieleen hallitsijan, jolla on harteillaan upeasti kirjailtu viitta. Tämä oli urosperhonen (siivissä mustat juovat). Lapsina me kutsuttiin sitä Duracell-perhoseksi. Se kun lensi aina hurjaa vauhtia ohi, koskaan pysähtymättä. Keisarinviitta onkin vahva lentäjä, kuten suurista ja virtaviivaisista siivistä voi päätelläkin. Keisarinviitan, kuten muutkin hopeatäplät tunnistaa varmimmin siiven alapinnasta. Tänäkin kesänä keisarinviittoja on tullut jo useita vastaan, mutta ei niistä oikein ole kuvia saanut. Viime viikolla lähdin etsimään sienipaikkoja mönkijällä, ja ajoin heti alkumatkasta kolmen keisarinviitan ohi. Ensimmäinen niistä lensi oitis pakoon, samoin toinenkin. Mutta kolmas pyrähtikin vain hieman kauempana olevaan kukkaan. Pysäytin siis mönkijän ja kaivoin kamerani e...

Haapaperhonen on sellainen hieman erilainen perhonen. Siiviltään se on synkkä ja mustanpuhuva, eikä se kukistakaan juuri välitä. Sille ovat enempi mieleen raadot, hikiset sukat ja muut ällöttävät asiat, joita ei ihan heti kuvittelisi kauniin perhosen herkuiksi.  Haapaperhoset rakastavat mm. hikisiä lenkkareita... Haapaperhosia näkee usein imemässä kosteutta tien pinnasta. . Ehkä juuri erilaisuutensa vuoksi haapaperhoset ovatkin mielestäni niin kiehtovia. Niiden kauneus on vähän särmikkäämpää kuin muiden päiväperhosten, jotka on tehty pelkästä hempeydestä, kukkasista ja väriloistosta.  Naaraat ovat kookkaampia, ja niillä on leveämpi valkea vyö. Kiehtovaa haapaperhosessa on myös se, että sillä on ikään kuin kaksi puolta: selkä on tehty tummasta sametista ja on synkkä kuin öinen taivas, mutta siiven alapinnalla hehkuvat auringonlaskun värit kuin tropiikin perhosilla konsanaan. Se on siis samaan aikaan sekä synkkä että hohdokas perhon...