(Melkein oikea) kaamos

Tavallaan olen aina pitänyt myös tästä pimeästä vuodenajasta - vaihteeksi. Sitä vähäistäkin päivänvaloa arvostaa aivan eri tavalla kuin kesällä, jolloin valoa suorastaan tuhlaillaan. Onhan se niin, ettei aurinko koskaan ole niin kaunis kuin sinä ainoana marraskuun päivänä, jolloin se paistaa upean kultaisena lähellä taivaanrantaa. Silloin tuntuu kuin koko pitkän päivän kauneus olisi tiivistynyt niihin muutamaan tuntiin, joiden aikana auringonnousu hiljalleen vaihtuu auringonlaskuksi.

Lyhyiden päivien lisäksi myös pitkissä öissä on puolensa. Ei tarvitse valvoa myöhään voidakseen ihailla kuutamoa tai tähtitaivasta, eikä aamulla pidä herätä aikaisin nähdäkseen auringonnousun. Pimeänä vuodenaikana ehtii nukkua, ilman että tarvitsee pelätä jäävänsä paitsi jostain kauniista. Ja yleensähän marras-joulukuu on vielä hyvin pilvistä aikaa, jolloin varsinkaan ei tule kiusausta lähteä mitään auringonnousuja tai tähtitaivaita katselemaan. Silloin ainakin saa levätä kaikessa rauhassa.

Kuutamokävelyllä. Tuona iltana ei pimeydestä ollut tietoakaan!

Tunturin tähtitaivasta

Ensimmäiset kunnolliset revontulet pääsin näkemään vasta tammikuun alussa.

Valoa riitti myös pilvisinä marraskuun iltoina, eikä kävelyillä aina tarvinnut edes otsalamppua.

Etelä-Suomessa pimeys ei ole suuremmin minua vaivannut, joten odotin oikeastaan mielenkiinnolla Lapin kaamosaikaa, kuten myös kaikkia muita vuodenaikoja pohjoisessa. Sallassa ei tosin virallista kaamosta ole, vaikka se sijaitseekin hiukan napapiirin pohjoispuolella. Auringonnousu lasketaan nimittäin auringon yläreunan mukaan, kun taas napapiiri on määritelty sen keskipisteen perusteella. Lisäksi ilmakehä taittaa valoa saaden auringon näkymään ylempänä kuin mitä se oikeasti on. Sallassa aurinko siis kurkistaa hiukan horisontista myös vuoden pimeimpänä aikana.

Marraskuu oli tapansa mukaan hyvin pilvinen ja sateinen. Mutta kaikki se mikä satoi etelässä vetenä, tuli Lapissa lumena, tuoden pohjoiseen runsaslumisimman alkutalven vuosikausiin. Marraskuu oli siis valkea, eikä laisinkaan yhtä synkeä kuin Etelä-Suomessa. 

Marraskuun alku Sallassa

Pilvisen marraskuun aikana aurinko pääsi hiipimään aivan vaivihkaa taivaanrantaan, ja oikein yllätyin, kun se enää noussutkaan horisontista marras-joulukuun vaihteessa, jolloin pilvet vihdoin väistyivät. Maiseman muodot vaikuttavat siihen, näkyykö aurinkoa todellisuudessa vai ei, ja kotini alueella aurinko jäi juuri kaukaisen tunturin taakse. Oikeastaan vain korkeilla tuntureilla ja meren rannalla voi nähdä sen todellisen horisontin, jonka mukaan auringonnousu määritellään.

Marraskuun viimeisenä päivänä aurinko näyttäytyi ensimmäistä kertaa viikkokausiin. Tuolloinkin piti kiivetä Sallatunturin huipulle, jossa ehdin juuri nähdä auringon ennen kuin se laski hieman puoli kahden jälkeen.

Keskipäivän aikaan kotini ympäristössä (1.12.)

Korkeammille mäille ja tuntureille auringonsäteet ylsivät. (Tämäkin kuva otettu keskipäivällä)

Kun kiipesi hiukan ylös tunturin rinnettä, saattoi nähdä auringon juuri kurkistavan taivaanrannasta.

Vuoden pimeimmät viikot olivat pilvien peittämiä, ja seuraava kirkas vapaapäiväni koitti tammikuun alussa. Kiipesin tuolloin Sallatunturin laelle ja vietin koko päivän auringon loivaa liikerataa katsellen. Korkealle ei aurinko ylhäällä tunturissakaan noussut, vaan lipui pitkin horisonttia reilun kahden ja puolen tunnin ajan.

Auringon loivan radan vuoksi aamu-ja iltaruskot sekä siniset hetket kestävät pitkään tähän aikaan vuodesta.

Keskipäivä tunturissa 5.1.2020. Puut ovat parin lämpimän ja tuulisen päivän ansiosta hetkellisesti vapautuneet tykkylumesta.

Aurinko korkeimmillaan

Kuvasin tuosta päivästä videon uudella time lapse-kamerallani. Kameran pienestä näytöstä oli hankala hahmottaa maisemaa, joten kuvakulma on omaan makuuni vähän liikaa ylös. Lisäksi jäi harmittamaan, etten saanut videolle sitä hetkeä kun aurinko alkoi pilkistää taivaanrannasta. Aurinko nousi tunturin huipulla viralliseen nousuun nähden hiukan etuajassa, sillä juuri auringonnousun suunnassa oli hyvin tasaista ja alavaa maata. Olin kyllä ehtinyt jo tunturin laelle, mutta kamera oli vielä repussa auringon yläreunan ilmestyessä taivaanrantaan.

Olen monesti kuullut sanottavan, että se todellinen kaamos olisi itse asiassa "Kehä kolmosen sisäpuolella". Täytyy todeta, että on tuossa ajatuksessa jotain perää, sillä aika mukavasti marras-joulukuu hujahti täällä hankien keskellä. Varsinkin työpäivinä pimeää tuntui kyllä olevan melkein koko ajan, mutta toisaalta koskaan ei ollut yhtä pohjattoman pimeää kuin etelän mustassa syystalvessa.

Nyt päivät ovat kuitenkin taas pitenemään päin, mikä sekin on ihan mukavaa. Innolla odotan nimittäin myös valoisia pakkaspäiviä, kevättä ja keskiyön aurinkoa. Ihmeellisiä ja kauniita ovat kaikki vuodenajat Suomessa, ja vielä hiukan taianomaisempia ne tuntuvat olevan täällä Lapissa.