Pohjantikka, ikimetsien ihana nakuttelija

Kävelen pitkin vanhaa metsäautotietä ja saavun kohtaan, jossa kuusi on kaatunut tielle. Se on ollut siinä jo useita vuosia. Tämän maan omistajassa on hieman luonnonsuojelijan vikaa, minkä ansiosta metsä saa elää melko rauhassa omaa elämäänsä. 

Silloin edessäni kasvavaan raitaan lentää pienehkö tikka. Suuni kääntyy hymyyn huomatessani, ettei se ole mikä tahansa nakuttelija, vaan pohjantikka, tuo vanhojen kuusimetsien ystävällinen asukas. Kaivan kameran varovasti repustani ja toivon, ettei lintu säikähtäisi liikkeitäni. Tikka kurkistaa muutaman kerran puun takaa, ja lentää sitten vielä lähemmäksi minua, ikään kuin tervehtimään metsän kulkijaa. Viime kohtaamisesta on selvästikin ihan liian kauan aikaa, ajattelen itsekseni. Olin jo ehtinyt unohtaa, miten tuttavallinen ja peloton lintu pohjantikka osaa olla. Se ei retkeilijöitä tai kameroita pelkää.

Katselen, kun tikka liikkuu puuta pitkin, ja mietin, miten kaunis voi noinkin vaatimatomaton lintu olla. Sen höyhenten täplät ja viirut eivät ole siistissä järjestyksessä kuten monilla tikoilla, vaan nuttu on jokseenkin nuhjuisen näköinen, mutta kuitenkin suloisella tavalla. Lintu on myös hyvin väritön, mutta se vähäinen väri mitä linnun höyhenistä löytyy, on kaunista keltaista. Pohjantikkakoiras onkin tikoistamme ainoa, joka käyttää keltaista lakkia, kun kaikki muut nakuttelijat pitävät enemmän punaisesta (paitsi käenpiika, jolla ei ole minkäänlaista värikästä päähinettä).

Pohjantikalla on vain kolme varvasta, kun muilla tikoilla niitä on neljä (2 eteen ja 2 taakse). Monilla kielillä pohjantikka tunnetaankin kolmivarvastikkana, joka on myös sen vanha suomenkielinen nimi.

Pohjantikan kauneutta lisää varmasti myös se, että sen näkee yleensä varsin kauniissa ympäristössä. Se viihtyy vanhoissa ikimetsissä, joissa kuuset saavat kasvaa rauhassa suuriksi, kuolla ja lahota lopulta pois. Sellainen metsä, jossa elää pohjantikkoja, on todennäköisesti muutenkin luonnoltaan monimuotoinen ja hyvinvoiva. 

Pohjantikka on valitettavan harvinainen varsinkin eteläisessä Suomessa. Harvinaisuutensa lisäksi se on myös hyvin hiljainen lintu, eikä sitä huomaa helposti metsässä kulkiessaan. Turhan usein ei tätä ikimetsien hiljaista asukasta siis pääse näkemään, mikä sekin tekee näistä kohtaamisista erityisen mukavia.

Pian tikka lennähtää tielle kaatuneen kuusen rungolle. Se on näköjään nakutellut tuota kuusta jo jokusen kerran aiemminkin, mutta vielä riittää suuressa puussa koluttavaa. 

Aikansa nakuteltuaan pohjantikka jatkaa matkaansa kauemmas kuusimetsän siimekseen. Ennen lähtöään se kuitenkin vielä lennähtää lähelleni puuhun, kenties huikatakseen minulle heipat. Toivottavasti nähdään vielä uudelleen, ajattelen. Pitääkin käydä tässä metsässä useammin kävelyllä.