Keväthangilla


Jossain on kuulemma jo perhosia ja sinivuokkoja. Vaan eipä se paljoa haittaa, ettei täällä olla vielä niin pitkällä, ajattelin kun viikko sitten lähdin hiihtelemään keväthangille. Hyvin kantoi, ja kevyt oli kulkea. Eläimet tuntuivat liikkuvan pareittain, tai ainakin pyy-ja jänispariskunta tuli matkalla vastaan. Metsotkin olivat kulkeneet jo "siipi maassa", laulaen. Kevättä oli siis rinnassa yhdellä jos toisellakin metsän asukkaalla.

Päästyäni takaisin kotiin pihassa hyppeli taviokuurna, kevään ensimmäinen muuttolintu. Kukkia ja perhosia saadaan vielä odottaa tovi, mutta kyllä se kevät on jo tännekin matkalla, ajattelin hymyillen.


Sivuhuomautuksena sanottakoon, että pyyt ei ainakaan ole vielä pienentyneet. Eli ei kai se maailmanloppu ole nyt tulossa, vaikka maailmankirjat vähän sekaisin ovatkin.



Metso oli jo vetänyt vähän siipeä muutamassa paikassa.

Tuon päivän jälkeen taviokuurnia on näkynyt pihassa melkein joka päivä.


Kevättä oli rinnassa myös näillä punatulkuilla, jotka kuhertelivat pihapuussa tällä viikolla.

Voi kun olisivat vielä istuneet vähän eri päin oksalla, niin olisi tullut hyvät kuvat suukosta.


Itse asiassa en lähtenyt hiihtoretkelle vain hyvien hankien vuoksi, vaan oli minulla myös pieni taka-ajatus metson soitimesta. Jo kolmen vuoden ajan ovat metsot olleet olennainen osa kevättäni, ja tuntui haikealta että oma soitimeni oli nyt satojen kilometrien päässä minusta. Sallassa metsoja ja soitimia toki riittää, mutta eipä niiden löytäminen ihan helppoa ole. Minulla oli kuitenkin yksi pieni johtolanka: tie jonka varrella olin usein nähnyt ukkometsoja tai niiden jälkiä. Siitä suunnilleen kilometrin säteellä pitäisi siis olla soidin. Etsin kartasta sopivalta näyttävän kohdan ja suksin sinne. Metson jälkiä näkyikin vähän siellä sun täällä, mutta ei vielä niin paljon, että soidinpaikasta olisi voinut olla aivan varma. 

Eilen, viikkoa myöhemmin, tein toisen hiihtoretken oletetulle soidinalueelle. Uutta lunta oli satanut 10-15 senttiä, etelässä puhuttiin takatalvesta, täällä eletään vielä ihan vaan sitä talvea. Upotti, eikä suksi luistanut aivan yhtä joutuisasti kuin viikkoa aiemmin. Vaan kyllä se suksikin keveni kun pääsin metsoalueelle ja näin mitä siellä oli vastassa. Lunta oli tampattu sen verran ahkerasti, ettei enää ollut epäilystäkään soitimen sijainnista. Se oli juurikin siinä, missä olin kartan perusteella arvellut sen olevan. Ja kaiken lisäksi soidin oli vain lyhyehkön hiihtomatkan päässä kotoani.

Ei tämä pitkä talvi ole minua suuremmin haitannut ennenkään, mutta nyt kun seisoin siinä soitimen keskellä mietin, että on se vaan mukavaa kun täällä riittää lunta. Se nimittäin helpottaa aika tavalla soitimen etsimistä ja metsojen liikkeiden seuraamista.


Alueelta löytyi ainakin neljän ukkometson soidinreviirit, mutta on hyvin mahdollista että kukkoja on enemmänkin.

Nyt vain toivotaan hyviä ilmoja vapaapäiville, sekä tietenkin ettei minkäänlainen sairaus iske tässä lähiaikoina. Mukava olisi nimittäin päästä tänäkin keväänä yöksi soitimelle, katsomaan millaista metsojen meno täällä Lapissa on.



Kommentit

  1. Loistavaa, että löysit metsopaikan! Siellä päin niitä vielä riittääkin, eivät ole mikään harvinaisuus. Odotan mielenkiinnolla kuvia ja kuulumisia soitimelta, jos pääset sitä kuvaamaan.

    VastaaPoista
  2. Upea postaus kaikkineen!Paljon itselleni uuttakin opittavaa.Taviokuurnastakaan en ole kuullutkaan.
    Hienoa,että löysit soidinpaikat!

    VastaaPoista
  3. Mahtavaa!
    Oman elämäni taviokuurnahavainnot ovat Rovaniemeltä, mutta sinne ei nyt näillä näkymin ole erityistä asiaa. Tyydyn siis ilolla kaikkiin kuviin :-)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti