Raakkujoella

 


Rakkauteni raakkuihin syttyi muutama vuosi sitten, luettuani niistä ensimmäisen kerran. Raakut eli jokihelmisimpukat viettävät toukkavaiheensa taimenten matkassa, reissaavat ja näkevät maailmaa. Sitten joku päivä ne päättävät, että ovat nähneet tarpeeksi, hyppäävät pois kalan kyydistä ja kaivautuvat joen pohjahiekkaan. Siinä ne sitten istuvat jopa 200 vuotta, paikoillaan, mutta katsellen miten virta liikkuu ja muuttuu ympärillä, kuljettaen alati uusia vesiä niiden ohi.

Jokin tuossa raakkujen sielunmaisemassa vain säväyttää tällaista hidasta hämäläistä, joka myöskin oli nuorena toukkana himomatkaaja, mutta joka sittemmin on kaivautunut pohjahiekkaan kotimaassa ja oppinut arvostamaan sen muutttuvaa kauneutta. Olenpa joskus leikkimielisesti sanonutkin, että jos pitäisi jokin sielueläin valita, niin raakku voisi olla ihan hyvä vaihtoehto.



Kiehtovaa raakuissa on myös niiden surullinen tarina. Ne ovat Suomen simpukoista ainoita, jotka pystyvät tuottamaan helmiä. Löytääkseen yhden helmen on kuitenkin tuhottava satoja ellei tuhansia simpukoita, ja niinhän ihminen on juuri tehnyt, ennen kuin laji rauhoitettiin. Helmenpyynnin lisäksi raakkujen kohtaloksi koitui vesivoima, soiden ojitukset ja jokien yli rakennetut metsäautotiet. Vedet samentuivat ja taimenet katosivat. Raakkujoet ovatkin nykyään hyvin harvassa, ja niissäkin monissa raakut eivät enää pysty lisääntymään. Näissä joissa elää enää vanhoja, satavuotiaita raakkuja, odottamassa hiljaa populaationsa kuolemaa.




Raakut ovat myös tärkeitä eläimiä virtavesien ekosysteemissä. Ne suodattavat ja puhdistavat vettä, parantaen jokien vedenlaatua entisestään. Uusimpien tutkimusten mukaan raakuista olisi hyötyä myös lohikaloille, joiden kiduksissa ne loisivat toukkina. Raakkujokien taimenilla ja lohilla on havaittu olevan parempi vastustuskyky ja myös niiden haavat paranevat nopeammin kuin kaloilla, joilla ei ole tätä suhdetta raakkujen kanssa.


Olin siis haaveillut raakuista jo vuosikausia, Sitten eräänä päivänä vain satuin mainitsemaan raakut oikealle henkilölle, oikeaan aikaan. Tämä henkilö oli juuri käynyt salaisella raakkujoella, joka sijaitsi lappilaisittain "tässä aika lähellä". Hän näytti minulle kuvia joelta, ja se näytti juuri sellaiselta kuin olin haaveillutkin: se oli matala ja kaunis, hiekkapohjainen pieni joki, jossa raakut olivat hyvin nähtävissä. No ei muuta kuin raakkuretkelle siis!



Matkani varrella ajoin erään vesivoimalan ohi. Padon toisella puolella oli kahlittu, jotenkin surumielisen oloinen joki, jonka pinnan korkeuden oli ihminen päättänyt. Toisella puolella näkyi entistä joenpohjaa, ura jossa joki oli ennen virrannut vapaana ja voimakkaana, ja joka nyt näytti vain kuolleelta pieneltä purolta. Se oli surullinen näky, ja ehkä vielä enemmän juuri siksi, että olin matkalla katsomaan virtavesien eläimiä, jotka olivat ahdingossa juuri tällaisten ihmisten tekemien muutosten vuoksi.

Raakkujoki virtasi kauniina pienessä notkossa metsän keskellä. Välistä sen ranta oli heinikkoa, välistä kiveä, ja paikoin sen hiekkapohjaa koristivat virrassa liehuvat vesikasvit, kaatuneet puut ja pyöreäksi hioutuneet kivet. Laskin pieneltä alalta lähemmäs sata raakkua, yhteensä niitä oli siis tuhansittain. Se oli hieno ja sydäntälämmittävä näky.





Täälläkin on ollut joskus helmenpyytäjiä, mutta kenties he olivat oikeita ja kokeneita sellaisia, kun raakuja vielä oli jäljellä. Vanhojen tarinoiden mukaan todelliset helmenpyytäjät nimittäin pystyivät näkemään jo päältä missä simpukassa olisi helmi. Simpukalle helmi on vain riesa, joten se yrittää hiljalleen puskea helmeä ulos sisuksistaan, josta saattaa jäädä kuoreen näkyviin vana. Viisaat helmenpyytäjät poimivat vain tällaisia raakkuja, mutta valitettavasti kaikki helmiä etsineet eivät olleet tällaisia. Joen varrella on kuulemma jokin kanto, jossa on vielä hiekosti nähtävissä helmenpyytäjien kaiverruksia 1800-luvulta, mutta minä en sitä löytänyt. Ennen siinä on ollut jokin veistoskin, tai seita tai mikä lie, mutta se on jo lahonnut ja katkennut pois.


En tiedä, pystyvätkö raakut vielä lisääntymään tässä joessa. Pienet raakunpoikaset kun ovat piilossa hiekan alla, eikä niitä näe ellei ala kauhoa pohjahiekkaa. Ja niin ei varmasti saa tai kannata tehdä, sillä raakku on niin suojeltu, että on kiellettyä koskea edes tyhjiin kuoriin. Joka tapauksessa tämä raakkujoki saa onneksi elää rauhassa metsäteollisuudelta. Paikasta kertonut tuttavani nimittäin kertoi, että Metsähallitus olisi ollut rakentamassa metsäautotietä joen yli, mutta ei saanut siihen lupaa raakkujen vuoksi. Joessa näkyi paljon pieniä kalanpoikasia, ja yksi isompi, arka ja salamannopea kala, josta en ehtinyt nähdä juuri muuta kuin liikkeen. Omassa mielessäni kuvittelin sen tammukaksi, jonka poikasten kiduksissa raakun toukat matkaisivat näkemään maailmaa vielä tänäkin päivänä, tässä pienessä joessa jossa kaikki oli vielä hyvin.



Raakkujoki oli vähän niin kuin nuotio, siinä ei tapahtunut paljoa, mutta silti sitä olisi voinut katsella vaikka tuntikausia. Ja oikeastaan kyllä minä useamman tunnin siellä vietinkin, raakkuja kuvaillen ja katsellen. Hymyssä suin mietin, että nyt on taas yksi pohjoisen unelma toteutunut, ja pääsin vihdoin kohtaamaan kenties sielueläimeni, tai joka tapauksessa hyvin mielenkiintoisen, kauniin ja kiehtovat olennon. Toivottavasti raakkuja on tässä maassa vielä kahdensadan vuoden jälkeenkin, kun tänä päivänä elävät yksilöt ovat jo muuttuneet tyhjiksi kuoriksi. 




Lähteet/lisälukemista raakuista:




Kommentit

  1. Upea postaus hiljaisista vähäeleisistä raakuista.
    Ajatella,että siinä se samassa paikassa parisataa vuottakin voi olla ja toteuttaa hienoa tehtäväänsä,tärkeää joen ekosysteemille.

    VastaaPoista
  2. Kiitos hienosta postauksesta! Upea laji tämä raakku kyllä on. Minullakin on tiedossa "oma raakkupuro", jossa pohjan hiekka "mustanaan simpukoita"!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...